Kulttuuri kukoistaa -kirjablogi

Karmeus ei viittaa kirjan laatuun, vaan sisältöön. Bartonin Leski kiinnosti aiheen kuultuani: kuvittelin, että tulossa on kotimaisen tv-sarjan Mustien leskien tapaista mutta herkullisempaa kostofantasiaa kaltoin kohdellulta vaimolta mustan huumorin myötä. No ei tullut. Tuli pahempaa.

Kun tajusin, että kyse on kadonneen pikkutytön tapauksen selvittämisestä, teki mieli keskeyttää lukeminen, mutta ei arvoitusta enää voinut jättää mielen perälle kummittelemaan. Barton hyökkää suoraan arimpaan kohtaan lukijassa: voiko pahempaa rikosta olla kuin lapsen sieppaus, mielikuvituksen heti tilanteeseen luomine lisäpiirteineen? Ajankuvaa luovat netinkäyttö ja sivut, joille ei toivoisi lapsensa eksyvän. Harmitonta aikuisten leikkiä?

"Isi sanoi, että minä olin liikaa tietokoneella", Kultakutri vastasi. "Isi rankaisi minua." Kumpikin tiesi, että hän oli jo kaksikymmentä- seitsemänvuotias, mutta leikki oli jo käynnissä. - Millä lailla? - En viitsi kertoa. Saattaisi tulla taas vaikeuksia. - Kerro nyt. Ja Kultakutri kertoi."

Hienovaraisuudesta Bartonia ei voi syyttää jatkossakaan, niin railakkaan purevasti hän kuvaa sekä poliisin että etenkin median toimintaa. Molempien tavoitteet ja tehtävät tehdään selviksi, molemmat sisältävät raadollisuutta, kylmää tosiasioiden toteamista ja taitavuutta työssä, mutta myös virheitä, joita inhimilliset seikat vääjäämättä aiheuttavat. Tässä kirjailija on ehdottomasti parhaimmillaan. Se selittyy myöhemmin, kun luen liepeestä, että hän on tehnyt pitkään töitä suurissa brittimedioissa ja nykyisin kouluttaa toimittajia.

Juoni ei sinänsä ole erityinen, eikä näkökulmatekniikka - äänessä ovat leski, poliisi, toimittaja ja muutama muu - eikä edes teksti, joka välillä junnaa. Kevennystä ei löydy millinkään verran, ei huumorina tai sivujuonina, mutta kokonaisuus toimii riittävän hyvin, koska todentuntu on läsnä. Ja se luo tunnelman, joka pelottaa ja hämmentää ja jolle on pakko saada lopetus, loppupisteen kautta. Niitä kirjoja, jotka on pakko lukea loppuun mutta joista jää tahmainen olo. Tehokas, myönnän, ja lajissaan taitava. Laji ei vain ole minulle sopivin. Lukekoon ken uskaltaa!

Kenelle: Pelkoa pelkäämättömille, käsien likaamista kaihtamattomille, median toiminnasta kiinnostuneille.

Muualla: Koukuttava, jopa hengitystä salpaava, sanoo Mai. Jean on aika pelottava hahmo, sanoo Hemuli ja linkkaa muihin blogiarvioihin.

Fiona Barton: Leski (The Widow). Bazar 2018. Suomennos Pirkko Biström.

- - - - - -

Annalla on agorafobia, avaran paikan kammo. Hän on linnoittautunut kotiinsa New Yorkissa, tilaa tarvitsemansa kotiinkuljetuksina eikä tapaa ketään, jos ei ole pakko, ja harvoin on. Mieheen ja lapseen hän pitää yhteyttä keskusteluin. Itseään hän ravitsee lähinnä punaviinillä ja psyyken lääkkeillä.

Yksi sosiaalinen ase hänellä on: ikkunat. Anna seuraa vastapäisten talojen ihmisten elämää ja osuu näkemään väkivaltaisen kohtauksen. Uteliaisuus ja hätä voittavat kammon, ainakin yrittävät. Miten Anna sotkeutuu naapurien tilanteeseen ja miten hän itse pärjää? Hän on sentään koulutukseltaan psykologi; naisella luulisi olevan keinoja selvittää niin oma sekava tilanteensa kuin auttaa muitakin, muutenkin kuin netissä neuvomalla, mitä hän harrastaa. Se tuntuu terveeltä ja kannatettavalta toiminnalta Annan itsensä kannalta. Mehän tiedämme, ettei hän ole kunnossa, ja jatkuva viini- ja lääkekuuri tuo lukijalle lisäpäänvaivaa: miten paljon Annan kertomaan voi luottaa?

Anna joutuu huomaamaan, että ovet ja ikkunat sulkemalla ei pääse pakoon maailmaa eikä ihmismielen syövereitä, sen hienoine ja kammottavine puolineen. Lukijalle arvoitukset avautuvat monien vihjeiden kautta.

"Jane kirkaisi. Kaksi kertaa. Hänen poikansa sanoi, että mitään hätää ei ole. En voi kutsua poliisia; jos Ethan ei puhu minulle, hän ei varmasti puhu virkavallalle."

Kelpoa psykologista jännitystä; ennalta arvaamatonta, hiljalleen salaisuuksiaan raottavaa. Ja pelottavaa: on mahdoton olla kuvittelematta, miten itse reagoisi Annan tilanteessa. Melkoinen taistelutarina!

Kenelle: Vainoharhaisille. Pahinta pelkääville. Ajatukset pois arjesta tahtoville.

Muualla: Kirjojen kuisketta esittelee kirjan lisäksi kirjailijan. Samoin tekee Kirsin Book Clubin Minna, joka nautti erityisesti siitä, ettei ratkaisu paljastunut liian aikaisin. Kenen taistelusta oli kyse ja kuka on tehnyt rikoksen, vai onko kukaan?

A. J. Finn: Nainen ikkunassa (The Woman in the Window). Otava 2018. Suomennos Jaakko Kankaanpää. Sain kirjat kustantajilta, kiitos!

Dystopia, synkkä tulevaisuudenkuvaus, on yksi kirjallisuuden kiehtovimmista lajeista. Sopii erityisesti kaltaiselleni ihmiselle, joka on aina huolissaan: aina voi olla huonommin. Niin vapauttavaa! Lajin mestareita maailmalla ovat Margaret Atwood ja Suzanne Collins, kotimaisissa Johanna Sinisalo ja Maarit Verronen, muiden muassa. Leino asettautuu rohkeasti isoihin jalanjälkiin. Hänen kirjassaan vuonna 2058 Helsinki on raunioina, New Yorkin on pyyhkäissyt tuhotulva. Ja maailma on muutenkin muuttunut ikävästi suuntaan, josta nykytodellisuudessa näemme merkkejä.

Akseli on koukussa Taivaaseen. Taivas on nimettömien hallitsijoiden virtuaalinen luomus maailmasta, joka voisi olla olemassa. Taivas on pakopaikka kylmästä todellisuudesta; paikka, jossa kaikki on upeaa ja ihanaa. Sinne (koneelle) päästäkseen täytyy ansaita aikaa, ja eniten taivasaikaa saavat palkakseen tärkeät henkilöt.

Akseli tapaa Taivaassa Iinan, ja mikä hämmästyttävintä, myös IRL, todellisessa elämässä. Iina haluaa irti Taivaan ja sen tuottajan Valon passivoivasta koukusta ja saa selville, että siihen on olemassa lääke. Mutta Valo ei halua tiedon lääkkeestä leviävän, ovathan ihmiset nälkäisessä tylsyystilassaan vaarattomia ja helposti käsiteltäviä.

"Viimeistään Hämeenlinnan kohdalla kai loppui maa, jota julistuksissa kutsuttiin Vapaaksi Suomeksi. Huhujen mukaan raja merkittiin koko pituudeltaan kymmenen metrin korkuisella aidalla, mutta Iina epäilee sitä. Öljykaupan romahdus oli vienyt voimat ajoneuvoista, elinvoiman romahdus ihmisistä. Miksi hallitus olisi rakentanut aidan pitämään kurissa väkeä, joka ei edes jaksanut tulla rajalle?"

Huippukiinnostava asetelma, jonka idea ei ihan täysin konkretisoidu tekstissä. Mikä ihmeen Valo? Etelä-Suomi on sähköaidoitettu, muualla on jotain toisin, arvellaan, mutta hämäräksi jää, millä tavalla toisin. Eteläisen Suomen niukkuus ja köyhyys eivät perustele itseään riittävästi, mutta toisaalta, on hyvä jättää lukijan mielikuvitukselle tilaa. Ja tosimaailmassakin tapahtuu niin paljon käsittämätöntä, että sen voisi "ostaa", jos henkilöt olisivat syvempiä; jos heistä johonkuhun voisi samastua; jos motiivit olisivat selvempiä ja konkreettisempia. Hienoja havaintoja kyllä löytyy.

"Veitsi on kai isovanhempien aikainen, he leikkasivat sillä jo ennen Taivaan syntyä. Jalo hipaisee peukalollaan veitsen terää ja miettii ihmisen lihan hetkellisyyttä. Ihminen kuvittelee hallitsevansa tavaroita, vaikka oikeasti ihmiset vain vaihtuvat tavaroiden ympärillä."

Dystopia ei ole helppo laji: täysin uuden maailman luominen uskottavaksi vaatii herkkää tasapainoilua lukijalle tuttujen ja outojen asioiden kanssa. Leino hyödyntää hienosti jo olemassaolevia ilmiöitä. Elin mukana ja nautin tarinasta, mutta pidin sitä kovin viitteellisenä - iskee lujaa, mutta hienonhienosti ohi napakympin. Vaikka ristiriitaista kyllä, monet yksityiskohdat koskettavat ja tuovat toden tuntua, kuten Helsingin tutut paikat.

"Akseli muistaa päivän, jolloin junat lakkasivat kulkemasta. Hän asui silloin vielä Pasilassa Ratamestarinkadulla, eikä ollut tajunnut kuinka vahvasti junien loputon ohiliuku rytmitti hänen maailmaansa. Kun liikenne loppui, tornitalojen kiviset korttelit hiljenivät. Pasilansilta seisoi toimettomuuden yllä ja naapurin täti kuiski rapussa huhujaan: - Päärata katki Keravalta, Rautatieasemalla räjähtänyt, hallitus käy läpi joka asunnon."

Ruusuja: Uskottavalle asetelmalle, vangitseville yksityiskohdille. Mieleenmuistumille, kuten Blake Croachin vetävälle sarjalle. Risuina lievä yleinen hähmäisyys ja henkilöiden epäsamastuttavuus (tosin nämäkin ovat ehkä lajipiirteitä?); jonkinlaista terävöintiä jäin kaipaamaan, vaikka tarina on vahva. Kirja toi mieleen Antti Tuomaisen Parantajan; myös siinä Helsinki on hävityksen tilassa, mutta konkarikirjailijan otteella.

Piia Leinon ällistyttävästä mielikuvituksesta toivottavasti ammennamme lisää. Jo esikoisteos Ruma kassa näytti ajattelua, joka on kutkuttavan lyhyen askeleen edellä todellisuutta ja joka ei kumarra vakiintuneita tapoja. Kirjailija on selvästi etukenossa ilmiöiden kuvaajana; kannattaa seurailla!

Muualla: Oivallinen dystopia, sanoo Kujerruksia. Kirjapinon Simo pitää mielenkiintoisena sitä, miten katse käännetään välillä menneisyyteen.

Piia Leino: Taivas. S&S 2018. Kansi Jussi Karjalainen, taitto Jukka Iivarinen.

Naistenpäivään sopii esiteltäväksi rakkaustarina, jossa perinteestä poiketen lähdetään naisosapuoli edellä. Julia tulee ensin. Myös fyysisesti lavalle.

Pölyt on puhallettu vanhasta tarinasta muutenkin. Kaunis runomitta nokkeline säkeineen on tallella, mutta laajennettuna moderneilla ilmaisuilla, niin sanallisina kuin sanattomina. Esityksen pääpaino on kahden nuoren tunteissa ja intohimossa, ei sukupolvien taakassa saati politiikassa eikä edes uhriutumisessa, kuten joskus on Shakespearea tulkittu. Verona on paikallaan sentään.

Esittäjinä ovat teatterikorkeakoululaiset - Romean ja Tybaltin esittäjät tekevät samalla taiteellisen opinnäytteensä - vahvistettuna konkaritekijöillä.

Hurmaava, raikas Julia Romeoineen ja muine joukkoineen tekee nautittavan, viihdyttävän esityksen, jossa katsoja saa niin nauraa kuin liikuttua - enemmän ensimmäistä, mikä on outoa, kun juonta ajattelee. Ensimmäiseksi ei tule koomisuus mieleen! Hymy tuntui kuitenkin liimaantuneen ainakin tämän katsojan naamaan tuntikausiksi, ja hyvä mieli jäi hyrisemään pitkäksi aikaa.

Lavalla on herkullisia hahmoja: ärhäkkään teini-Julian lisäksi Romeo on tunteikas nuori mies, joka rustailee kammottavia runoja. Langat ovat Julian käsissä, käytännön ihmisenä ja kärsimättömänä, seurauksia miettimättömänä tyttönä - taas teinipiirteitä - hän laittaa asiat tapahtumaan mielensä mukaan, vanhempiensa toiveista huolimatta. Ja hän haluaa Romeon. Nuoren parin salaa vihkivä pappi naurattaa suuresti hippielkeineen.

Mukana on luonnollisesti taisteluita kahden perivihaa kantavan perheen välillä; enemmän liikunnallista kuin väkivaltaista tällä kertaa, jopa uusia tunnetulkintoja vilauttavaa. Sanotaanhan vihan olevan lähellä rakkautta.

Musiikki ja tanssi ovat tätä nykyä osa esitystä kuin esitystä: myös ne keventävät ja tekevät tarinaan show-fiilistä, joka iskee teatteriin viihtymään tulleisiin. Vakavaa Shakespeare-tulkintaa odottaneiden pettymykseksi, luulen. Musiikista vastasi kaksi taitavaa ja monipuolista muusikkoa, Mila Laine ja Aleksi Kaufman.

Teatterin yläaitio toimii täydellisesti Julian parvekkeena (jossa hän käy salaa röökillä); varsinainen lavastus on pienieleistä mutta toimivaa, etenkin lavan avaus syvälle taustaan. Laatikkohäkkyrää keskellä lavaa en ihan tajunnut. Kiinnostava ratkaisu on varata yksi etuosan penkkiriveistä esittäjille asettamalla lava penkkien päälle. Näyttelijät saattoivat kulkea yleisön keskellä, mistä tuli mieleen Sinfonia Lahden kokeilu yleisöstä soittajien joukossa. Kansallisteatterin tilankäytön osaamista olen aina ihaillut, ja se tehoaa tälläkin kertaa. Pidin paljon myös rennoista asuista ja etenkin kampauksista: tässä ei hienostella. Linjakasta!

Jos kaipaat viihdyttävää teatteria, johon voi ottaa mainiosti mukaan omat teinit tai kummilapset, näytelmä on nappivalinta: klassikkotarinan ja kauniin kielen saa upotettua tajuntaan siinä samalla ja voi nauttia myös itse. Jos etsit perinteisen traagista mahtavuutta, kannattaa jättää väliin.

Muualla: Superisti mahtavaa, toteaa Omppu.

William Shakespeare: Julia ja Romeo. Ensi-ilta 7.3.2018. Ohjaus: Jussi Nikkilä, sovitus ja esitysdramaturgia Anna Viitala, suomennos Marja-Liisa Mikkola, lavastus Katri Rentto, puvut Saija Siekkinen, musiikki Mila Laine, valaistus Pietu Pietiäinen.

Rooleissa:
Julia Satu Tuuli Karhu,TeaK
Romeo Olli Riipinen, TeaK
Mercutio, vahti Miro Lopperi TeaK
Tybalt, vahti Jarno Hyökyvaara, TeaK
Benvolio Sonja Salminen
Paris, Samson, Peter Eetu Känkänen, TeaK

Rouva Capulet Katariina Kaitue
Capulet Juha Varis
Imettäjä Sanna-Kaisa Palo
Isä Laurence Kristo Salminen
Montague, veli John, Gregorius Heikki Pitkänen
Ruhtinas Olli Ikonen

Sain lipun ensi-iltaan bloggariklubilaisena. Kuvat: Kansallisteatteri.

Häpeämättömästi kirjailija myöntää ihailleensa Pohjois-Amerikkaa ikänsä. Lööppiuutista ei tästä saa revittyä, onhan maa läsnä hänen romaaneissaan vahvasti, joten asia ei yllätä. Jaan ihailun varovasti: loistavien kirjoittajien, leffojen, tv-sarjojen, musiikin, trendien ja muodin tyyssijana Yhdysvallat on siinnellyt kultamaana horisontissani teinistä saakka (haha, tein farkkujen synnystä yläkoulussa esitelmän.) Vaikka realiteettien tunkeutuessa tajuntaan ei ole voinut sivuuttaa nurjia puolia, jotka saavat epäilemään koko maan ja kansakunnan kestävyyttä ja kaiken hyvän perusteita.

Kirja kertoo Itkosen Amerikan-matkoista ennen ja jälkeen viimeisten presidentinvaalien, eli aikana, joka aikalaisillemme on näkyvin ja järkyttävin. Tiedän, elän kuplassa, samassa kuin Itkonen: siinä, joka ei voi uskoa Trumpin menestykseen; siinä, joka kavahtaa kaikkea vastakkaista sille, mitä tähän asti maailman johtajissa olemme hyvänä pitäneet. Tarkoittaako valinta sitä, että on vanhanaikaista ihailla älyä, suurta ajattelua, huolenpitoa, pitkän aikavälin näkemystä, visioita?

Itkonen kuvaa taitavasti kuplien syntyä, nykypresidentin suosion syitä ja henkeä, mikä maassa vallitsee. Toki oman taustansa, tietämyksensä ja osaamisensa kautta. Tähän kuplaan lukijana on helppo yhtyä. Vaikka kirjailija on huomattavasti lukijaa kokeneempi, useita kertoja Yhdysvalloissa käyneenä.

Hän käyskentelee, havannoi ja arkuudestaan huolimatta jopa pääsee puheisiin aitojen amerikkalaisten kanssa. Hieman ärsyttää tuo varovaisuus paikallisten kanssa, mutta ehkä se on perusteltua; populaarikulttuurin ansiosta kuvittelemme rennon amerikkalaisuuden olevan meille tuttua, mutta oikeasti se ei ole. Vaarallinen tilanne voi syntyä nopeasti tuossa liipasinherkässä maassa.

Itkonen sanoittaa sen, mitä me (kuplassamme) ajattelemme. Häntä on helppo seurata ja sympata. Kirja on paitsi rehellisenoloinen ja paljastava (karmea) poliittisen tilanteen kuvaus, myös kasvukertomus, matkakertomus ja mikä herkullisinta: erinomainen kaunokirjallinen teos. Jossa kirjailija valottaa omaa persoonaansa sopivasti annostellen ja jonka rakenne on helppo ja lukijaystävällinen.

Ostin myös epäilyn: jos minä elän kuplassa, ja Itkonen, kuten hän miettii, mikä on totuus? Onko meidän kuplamme fantasia, Trumplandia todellisuutta? Hämmentää, pelottaa.

Taitava kaunokirjan, lehtiartikkelin ja matkakertomuksen yhdistelmä, mikä toimii mainiosti: pidän ja ihailen (enkä mieti sähellystä sen synnyn takana, mitä uskon olleen. Koska tuotanto oli erikoinen, monen lehtiartikkeita tilanneen toimeksiantajan / kustantajan varassa.) Helsingin kirjamessuilla 2018 teemamaa on Yhdysvallat; se on syy, miksi aiheeseen liittyviä kirjoja luen ja miksi tämän kirjan olin täpännyt lukulistaani. Onneksi! Kirja tarjoaa mainion sukelluksen Yhdysvaltojen ominaispiireisiin.

Simo lanseerasi Yhdysvallat-haasteen, ja vaikka olen lukenut jo pari teemaan liittyvää, haastekohdat ovat no, haasteellisia. Voisin täpätä kohtaan 9: Sukupolvikuvaus. Koska en usko, että minua paljon vanhemmat tai nuoremmat näkevät Yhdysvallat samalla tavalla. Enkä edes ole niin nuori kuin Itkonen, mutta hahmotan pointin. Siis Itkosen, en Yhdysvaltojen. Täppään kuitenkin selkeämmän kohdan 13: kirjassa ollaan matkalla Amerikkaan.

Kenelle: Yhdysvalloista kiinnostuneille. Politiikan nykytilaa ymmärtämään yrittäville. Ajatteluttavien matkakirjojen ystäville.

Muualla: Lukeminen on niin miellyttävää, että jopa toinen kirjailija unohtaa kadehtia, tuumii Helmi Kekkonen. Nanna Kirjakimarassaan toivoo Itkoselta lisää asiaproosaa.

Juha Itkonen: Minun Amerikkani. Otava 2016.

Lukupinon Yhdysvallat-haaste, kohta 13: kirja, jossa ollaan matkalla Amerikkaan.

Kirja yllättää heti alkuunsa: tämä on hauska! Luulin aloittaneeni synkän äijämäisen teoksen, olin väärässä. Tyyli hämää siten, että käsiteltävät asiat ovat vakavia. Pidän kuolemaa vakavana asiana.

Sillä Jack Gladney pelkää kuolemaa. Hänellä on menossa ties monesko avioliitto, viimeinkin onnellinen, ihanan Babetten kanssa. Perheeseen kuuluu eri-ikäisiä lapsia eri liitoista, joista osa asuu äitiensä kanssa ja tapaa isäänsä vain ajoittain, sekä kuopus, Jackin ja Babetten yhteinen pikkuinen Wilder.

"Rakkaus auttaa meitä kehittämään niin lujan identiteetin että sen uskaltaa luovuttaa toisen huolenpitoon ja suojelukseen. Babette ja minä olemme muuttaneet elämämme toinen toisemme huomaavaisen huolenpidon kohteeksi, se on tapahtunut kuun valaistessa kalpeat kätemme, puhumalla yömyöhäiseen isistä ja äideistä, lapsuudesta, ystävyyksistä, heräämisestä, vanhoista rakkauksista, vanhoista pelosta (paitsi kuolemanpelosta). Ainoataan yksityiskohtaa ei saa jättää pois, ei edes punkkien kiusaaamaa koiraa tai naapurin poikaa, joka söi hyönteisen voittaakseen vedon. Ruokakomeroiden haju, tyhjien iltapäivien tuntu, asioiden tuntu niiden ropistessa ihollemme, asiat tosiseikkoina ja intohimoina, tuskan, menetyksen, pettymyksen, pakahduttavan ilon tunteet. Näillä öisillä keskusteluilla synnytämme etäisyyttä asioiden välille sellaisina kuin tunsimme ne aikoinaan ja sellaisina kuin puhumme niistä nyt. Tämä välimatka on varattu ironialle, sympatialle ja hellälle hilpeydelle, keinoille joilla pelastamme itsemme menneisyydeltä."

Maallisesta hyvästä ei ole pulaa. Sitä suorastaan roiskuu ympäriinsä; ostamisella ratkaistaan monenlaisia ongelmia. Rakkauden ja rahan yltäkylläisyydestä huolimatta Jack on ahdistunut, samoin Babette, kuten käy ilmi. He molemmat elävät kuolemanpelossa, joka ei ole tavallisen tasoista harvoin esiin pulpahtavaa epämääräistä kauhua, vaan aktiivista ja kaikkeen vaikuttavaa. Ironinen asetelma, joka tuo tarinaan oudon kiinnostavan jännitteen. Samaa voisin sanoa siitä, että Jack on Amerikan johtava Hitler-tutkija. Onko ammatti syy kuolemanpelkoon vai sen seuraus? Ja miksi hänen ex-vaimoistaan moni toimii vakoilualalla?

Lapsissa on tulevaisuus, sanotaan. Miten vanhempien kuolemanpelko vaikuttaa heihin - eihän se voi olla vaikuttamatta, vaikka vanhemmat luulevat pelot salaavansa. Kuvittelen nuo fiksut lapset Denisen, Steffien ja Heinrichin aikuisina; millaisia he olisivat nyt, 30 vuotta vanhempina. Saivatko he käyttää lahjansa, vanhempiensa henkisen (ja maallisen) täysimääräisesti hyväkseen? Ovatko he tyytyväisiä vai pettyneitä? No, eksyin sivupolulle, mutta DeLillo innostaa siihen kuvatessaan Jackin maailman havainnointia ja peilatessaan ironisesti amerikkalaisen tai laajemmin länsimaisen elämäntavan ilmiöitä. Puhumattakaan lasten aina riemastuttavan arvaamattomista kommenteista ja tekemisistä.

Dialogia on paljon, ja se on kirjallista; usein puheenvuorot ovat niin pitkiä, ettei niitä oikeasti voi kuvitella kenenkään puhuvan. Jackin ja hänen kaverinsa Murrayn keskustelut etenkin, mutta niitä on silti kiintoisaa lueskella.

DeLillo yllättää myös ajankohtaisuudessaan: esimerkiksi ympäristöriskien vaara on noista ajoista vain kasvanut, samoin niiden pelko. Hän koskettelee monia aiheita, jotka ovat edelleen relevantteja. Vaikkei Jack osaa vielä pelätä kaikkia meidän pelkäämiämme asioita: jäätiköiden sulamisia, pakolaistulvia, järjetöntä valtion johtoa. Mutta pääteema, se, johon kaikki johtaa, on kuolema. Se on läsnä perheen arjessa pysyvänä mustana reunuksena. Silti tarina viihdyttää, jännittää ja yllättää. Sekä luo kiinnostavasti ajankuvaa Amerikasta 1980-luvulla.

Kenelle: Periamerikkalaisen elämänmenon tirkistelijöille, yllätyksistä nauttivalle, kirjallisen kaunokirjallisuuden ystäville.

Muualla: Antiaikalainen ammattianalysoi kirjaa, jota ei hänen mielestään voi ammentaa tyhjiin.

Don DeLillo: Valkoinen kohina. Tammi 1986. Suomennos Helene Kortekallio.

Helmet-haaste 2018, kohta 42: kirjan nimessä on adjektiivi.
Lukupinon Yhdysvallat-haaste, kohta 1, pikkukaupunkiin sijoittuva kirja (jo toinen!)

Kolmikymmenvuotinen suhde, avioliitto, perhe - ja nyt ollaan tässä. Hirvittävässä henkisen ja fyysisen väkivallan suossa, josta poispääsy vaikuttaa yhtä mahdottomalta kuin rauha Lähi-idässä. He eivät ole kauniisti "kasvaneet erilleen", vaan seisovat rotkon reunalla, sen eri puolilla, ja puivat tilannettaan sanoiksi, naisen aloitteesta, oletan.

Ymmärrätkö mitä kunnioitus tarkoittaa?
Tai yhteisymmärrys?
Ymmärrätkö sanan avioliitto?
Ja perheen parhaaksi?

Mies sanoi:
Tuo nyt oli ihan turhaa.

Kerronnan muoto - jolle en tiedä oikeaa kirjallista termiä, runoproosa? - ei lavertele eikä kuorruta, vaan esillä ovat vain ajatukset ja sanat, jotka kertovat tunteiden tilanteesta. Kun pehmusteita ei ole, lukija saa silmilleen paljaan, karun tarinan, jota on helppo lukea tekstillisesti. Sisällöllisesti se ahdistaa. Miten voi olla noin paha olo, miten rakastava pari on ajautunut tähän - siitä on raskas lukea. Silti tarina on karuudessaan kiehtova, karmeudessaan aito. Se sanoittaa tunnekirjon, joka on monelle tuttu mutta josta harvoin saa lukea näin tarkkaa analyysia. (Eikä usein haluaisikaan.)

Mies sanoi:
Minun seksuaalisuuteni on
suoraviivaista ja raakaa mutta vahvaa.
En aio pyydellä
sitä anteeksi.
----
Olen tehnyt vain sen mikä jokaisella
miehellä on elämässään oikeus tehdä.

Päätökseni eivät kuulu sinulle.

Keskustelijat ovat sivistyneitä, kirjoittaja vielä sivistyneempi: hän heittelee sekaan sitaatteja kirjoista, näytelmistä, oopperoista, runoista, virsistä, lehtihaastatteluista, vaikka mistä. Lukeneisuus auttaa myös lukijaa, joka saa riemastua tutun säkeen tunnistaessaan. Huokaisin jo mielessäni googletusurakkaa, mutta kiitos kirjailijan, sitä ei tarvittu. Lähteet on listattu kirjan lopussa. Ilmiselvän innoittajan, Märta Tikkasen, lisäksi ne polveilevat Knausgårdista Topeliukseen, Raamatusta Beatleseihin.

Siis.
Siis meidän on ehkä
lopulta kuitenkin
elettävä erillämme.
Sinä elät oman mielesi mukaan
minä omani.

Nainen sanoi:
Ketä yrität vakuuttaa?
Juuri tuota olen koettanut
takoa päähäsi kymmenen vuoden ajan.

Anna minun mennä.

HUGO RASKILLA EI OLLUT VELVOLLISUUTTA RAKASTAA HÄNTÄ

Vahva, tehokas rakkaustarina tai paremminkin epärakkaustarina, joka vie lukijan epämukavuusalueelle: niin syviä viiltoja pari toisiinsa tekee. Ja niin kaukana he ovat toisistaan, että alakuloa heidän puolestaan ei voi välttää.

Mies sanoi:
Naisen tehtävänä on olla
miehen elämän aurinko ja lämpö.
Avioliiton äkilliset säänvaihtelut
ovat minulle arvoitus.

Mihin aurinko katosi?

Nainen sanoi:
Auringonpimennys ilmeentyi
ilmapiirin myrkytyksen seurauksena.

Saatana
minä mitään päivänpaistetta ole.

Kenelle: Suhdetarinoita ahmivalle, lukeneille, omaperäisen ilmaisun ystäville.

Muualla: Mrs. Karlsson valottaa ruotsalaisen kirjailijan ja kirjan taustaa kiinnostavasti Tukholmasta käsin. Kirjasta kanteen pitää rakennetta jäykkänä ja kaipaa draaman kaarta.

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota. Into 2018. Suomennos Jaana Nikula. Kirjailija on pohjoismaisen kirjallisuuden professori, ja teos on hänen kaunokirjallinen esikoisensa.

Helmet-haaste 2018 kohta 24: surullinen kirja.

Kirja koostuu 18 novellista, jotka vievät lukijan Helsingin Kruununhakaan tai Alppilaan, ratikkaan tai henkilöautoon, ABC-aseman kautta Itä-Suomeen, lääkärille tai työpaikalle - paikkoihin, joissa ihmisiä elää ja asuu; hoitaa itseään, toisiaan ja työtään. Myös rannalle, ollaan Siellä missä Salpausselkä vajoaa mereen, mikä on yhden novellin komea otsikko.

Nainen on kalliosaarella lintuseuran mökillä innokkaan luontoharrastajamiehensä ja tämän ystävän kanssa. Auringon lämmön voi tuntea, samoin kuuman kallion takapuolen alla ja hikoilevan ihon, kun nainen katselee merta, purjeveneitä, sukeltajia ja tunnustelee kallion pinnan jäkälää.

"Painan omantunnon kirvelyn piiloon. Tämä on suloinen kaaos arkien jonossa."

Ihmissuhteesta on kyse. Niiden ytimien kuvaajana Puukko on taitava, samoin tunnelmien ja tilanteiden luojana. Hänen kielensä on selkeää ja lörpöttelemätöntä, silti paljon kertovaa. Kuin tutun puhetta kuuntelisi: tätä kieltä ymmärrän. Ja sitä maailmaa, jossa hänen henkilönsä elävät, eri-ikäisinä, usein jo iäkkäinä, kokeneina.

Novellikokoelma on jaettu kolmeen osaan otsikoilla Missä kaksi ihmistä, siellä kaksi maailmaa,Asiat väistävät suunnitelmia ja Vinoja katseita. Oikeastaan kaikki novellit voisivat sijoittua mihin vain näistä osioista, joiden otsikot kuvaavat mainiosti kirjan sisältöä. Parhaaseen novellitapaan kirjoituksissa seuraa usein kiinnostavan tilanteen rakentelun jälkeen yllätys. Palkkio lukijalle!

Toisen osan Selkeitä ohjeita -novelli kertoo Irinasta, joka elää pakonomaisen säänneltyä elämää kerrostaloasunnossaan.

"Irina odottaa, että puhujat ehtivät nousta seuraavaan kerrokseen ja avaa vasta sitten oven. Hän ei halua joutua keskelle hyvää huomenta, mitä kuuluu -keskustelua. Aamut ovat päivän nuppuja eikä niiden avautumista saa häiritä."

Irina rakastaa Stingiä ja elämäkertojen lukemista."Hän kokee kirjojen ihmiset nykyään syvemmin kuin oikeassa elämässä kohtaamansa."Miksi näin on, mitä Irinalle on tapahtunut, miettii lukija. Tarina vilauttaa mielikuvitusta härnäävästi vihjeitä vastauksesta.

Novellissa KutistuminenElsa pyytää terveyskeskuksesta estolääkettä kutistumiseen. Tytär soittaa: "- Miten sun jalat? - Hyvin ne. Terveyskeskukseen mennessä kaaduin mäessä. Mutta pääsin itse kävelysauvan avulla ylös. Kiitin ohimennessäni miestä, joka oli koko ajan katsellut matkan päästä, miten selviän. - Miksi sä menit terveyskeskukseen? - Minulla on osteoporoosi. Sen takia minä olen kutistunut. - Äiti, sun pitää hankkia rollaattori. - En ota. Eteinen sotkeentuu."

Puukko tuo näkyviksi arkisia tilanteita draamoineen ja huumoreineen, jättää osoittelematta, luottaa lukijan ymmärrykseen. Tarinat eivätäidy fantasiaksi eivätkä absurdin puolelle, eivät edes rikoksen polulle, vaan pysymme tukevasti tässä maailmassa. Täytyy sanoa, että (yllättäen) nautin tästä paljon - niin paljon kuin irrottelevaa mielikuvitusta ihailenkin, on jotenkin helpottavaa pitää hetki jalat maassa ja katsoa ympäristöä sellaisena kuin se on; sellaisena kuin se silmiin näyttää ja käsiin tuntuu. Kun ihmisellä on paljon kilometrejä takana, kertyy pakosti taitoa lukea mutkia. Juuri sitä Puukko tekee ja saa lukijan helposti matkalle mukaan. Lukemisen miellyttävyyden kruunaa virheettömyys, huoliteltu teksti ja kaunis ulkoasu, joka puhuu samaa kieltä sisällön kanssa. Kiitollista ja laadukasta luettavaa.

Eräs novellihullu kaverini jaksaa muistutella genren ansioista, ja sukelsinkin siihen tammikuussa urakalla (lista alla). Yhä enemmän viehätyn lajista, joka tiiviin ilmaisunsa vuoksi vaatii omanlaisensa keskittyvän lukuotteen. Tieto siitä, että tarina on lyhyt eikä kaikkea kerrota, kutkuttaa ja houkuttaa. Yksi hyvän novellin merkki on se, että teksti jatkuu lukijan päässä kirjan sulkemisen jälkeen, ja tämä toteutuu Puukon novelleissa erinomaisesti.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin
Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
Toivo Tarvas: Häviävää Helsinkiä

Novelleista puheen ollen, kannattaa muistaa myös Pieni novelliblogi, jota seurailen satunnaisesti. Puukon novelleissa on samantyyppistä viehätystä, jota on monissa blogin tarinoissa, "arkisaduissa aikuisille".

Kenelle: Aikuiselle, näkökulmia arkeen kaipaavalle, novellien ystävälle.

Muualla: Hyvää lukukokemusta kiittelee myös Kirjakko ruispellossa. Psykologinen ote oli napakka, kerronta modernia ja pinnanalaiset jutut taitavasti esitetty, sanoo Kirja vieköön -Riitta. Kirjanurkkaus piti etenkin kerronnan moniäänisyydestä.

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito. Stresa 2018. Kansi ja ulkoasu Amelia Nyman.

Stresa on uusi kustantamo, josta lisätietoa verkossa. Sain kirjan kustantanjalta.

Helmet-lukuhaasteessa 2018 kirja sopii vaikka kohtaan 16: kirjassa luetaan kirjaa (Stingin elämäkertaa).

Kaikilla naisilla ei tikitä biologinen kello ainakaan häiritsevän kovaa, ja Laura kuuluu heihin. Lapsien hankinnasta hän ei ole haaveillut, antoisasta rakkaussuhteesta tietenkin. Hän on aikuinen ja itsellinen nainen, joka hakee vertaistaan. Tavattuaan Mikon hän saa paitsi unelmiensa miehen myös kolme bonuslasta, jotka ovat joka toinen viikko Mikon ja Lauran luona. Pari hankkii yhteisen talon, jonka pihalla kasvaa omenapuita, portin pielessä onnenpensas. Tämä on hyvä paikka elää, nauttia toisistaan ja lapsista.

Haastava kuvio jo sinänsä, sanoo skeptikko heti alkuunsa, ja kiinnostava kirjan aihe. Mutta suurin haaste ei ole uusperhe, vaan aivan jokin muu, jota Laura ei olisi ikinä osannut kuvitella. Mikosta paljastuu pelottavia piirteitä.

"- Mä en enää koskaan halua nähdä sun sukua, Mikko sanoi sysipimeällä maantiellä jossain Tampereen jälkeen. - Mitä? Nehän tykkää susta. - Ei tykkäis jos tietäis millainen mä on ollu sulle. Siihen oli vaikea vastata, sillä tiesin Mikon olevan oikeassa. Ja samalla tiesin, ettei tämä ollut todellinen Mikko. Näin kävi, kun herkkä sielu uupui ja voimavarat hupenivat. Olin työskennellyt taiteilijasielujen kanssa, eikä tämä ollut minulle uutta."

Sopu-koira tiesi sen ensin. Se tärisi ja pakeni heti, kun isännän mieliala muuttui. Myös lapset aavistivat, mutteivat osanneet kertoa. Laura on perheestä viimeinen, jolle selviää, ettei Mikon mielenterveys ole kunnossa. Hänen arkeensa astuu väkivalta ja sen pelko, arvaamattomuus, jatkuva toisen mielentilojen tarkkailu, varautuminen yllätyslähtöihin keskellä yötä.

"Mihin minä olisin siitä lähtenyt? Viiden ihmisen tavarat oli juuri kannettu vihreään rintamamiestaloon, lapset kirjattu kouluihin, Mikon työpaikka siirretty Helsinkiin, nyt minä peruisin sen kaiken mikä meitä odotti? Sitä paitsi Mikko oli sairas, eikä sairauden takia ketään voinut jättää."

Mannisen kerronta on intensiivistä ja järkeenkäypää. Juuri näin nainen ajautuu väkivaltaiseen suhteeseen - me muut kun päivittelemme, miten se voi olla mahdollista. Salakavalasti ja niin, ettei asiaa usko todeksi; huonoille hetkille löytyy aina perusteita, kaikki on selitettävä parhain päin - on kova kynnys myöntää, ettei todellisuus olekaan sitä, miksi sen itse kaavaili ja asetteli. Kun kaikki muut palikat loksahtavat paikoilleen, vain yksi ei. Ja se yksi väärä romahduttaa koko kuvion.

"- Tiedäthän sä että mä en oikeasti tekisi sulle mitään pahaa? Se oli vaan tyhjää puhetta. - En mä voi tietää. Me tarvitaan apua. Sä tarvitset apua. - Miten niin sä et voi tietää? - Sä makasit mun päällä leipäveitsi kädessä ja sanoit että sä tapat mut."

En tiedä, ovatko kirjailija-Laura ja kirjan Laura sama henkilö - ilmeisesti ainakin osittain ovat - eikä se asiaa muuksi muuta. Manninen on sanoittanut inhotun ja salaillun aiheen, tekee sen ymmärrettäväksi ja näkyväksi. Kirjan Lauraan on alkuvaiheessa helppo samastua kenen tahansa suhdetta rakentavan. Vahva tunnelma kantaa läpi tarinan ja jättää muistiin jäljen, jota ei voi mielessään olla vertaamatta lyönnin jättämään monenkirjavaan mustelmaan.

Sanoittaminen on jopa liiallista; muutamista kohdista ja kappaleista olisin luopunut. Inhoan lukea italicia, ne osuudet eivät antaneet lisää, vaikka tarkoitukseksi arvailin Mikon mietteiden valaisemisen (eivät valaisseet). Jotkin tekstikappaleet yltyivät minulle, tiiviin ystävälle, turhan yltäkylläisiin sanatulviin. Plussapuolta edustaa realistiseksi uskomani yhteiskunnan palveluiden kuvaus, tai paremminkin palvelemattomuuden: Lauran tuntuu etsinnöistään olevan mahdoton saada apua mistään instanssista, ennen kuin jotain todella vakavaa tapahtuu.

"Kaikkia tuntui kiinnostavan enemmän Mikon diagnosointi, ja taas sain huomata, miten heikoilla väkivallan kohde oli."

Leikitään, että ennen perheen - uus-, ydin- tai minkä tahansa - perustamista pitäisi jokaisen käydä kurssi ja suorittaa "ajolupa". Jos sellainen olisi olemassa, Mannisen kirja voisi olla yksi pakollinen tentittävä kurssikirja. Tarkoitus ei olisi pelotella tai estää suhteita; tilannetta ei voi etukäteen tietää eikä itseään siihen kuvitella, ei Laurakaan voinut. Vaan antaa välineitä siihen tilanteeseen, jossa saattaa itsensä löytää. Tietoa ja sanoja sille, että väkivalta on rikos, tekijää ei tarvitse ymmärtää, uhriksi joutuminen ei ole oma vika eikä sitä tarvitse salata.

Sillä perheväkivalta ei ole ääri-ilmiö: juuri luin Amnestyn tutkimuksesta, jonka mukaan kolmasosa suomalaisista naisista kertoo kokeneensa väkivaltaa ja Suomi on naisille Euroopan toiseksi turvattomin maa. Ystävistäsi, työkavereistasi ja muista tutuistasi siis joka kolmas saattaa tuntea aiheen nahoissaan. Se on järkyttävän paljon, niin paljon, ettei asiaa voi sivuuttaa olankohautuksella: ei koske minua. Tärkeä ja vahva teos.

Kenelle: Hereillä pysyville, realiteetit tunnustaville, väkivaltaa itse tai tutun kautta kokeneille, ajan ilmiöistä tietoa haluaville.

Muualla: Riipaisevan realistista, sanoo Nanna. Koskaan ei voi arvata, mitä perheissä todella tapahtuu, sanoo Tuijata ja toteaa Mannisen kerronnan ylittävän tavanomaisen.

Laura Manninen: Kaikki anteeksi. WSOY 2018. Kansi, jonka väritys tulee tarinasta - heidän värinsä - Satu Kontinen.

Helmet-haaste 2018: kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin. Kirjan nimi ja parin keskenään käyttämä lause on Zen Cafen tuotannosta.

Esikoisteosten sanotaan olevan tekijänsä elämäntarina. Usein se pitää romaaneissa paikkansa, mutta Donner kuittaa väitteen näppärästi aloittamalla kirjailijanuransa reilusti omaelämäkerrallisesti. Selvä se: ketäpä ei kiinnostaisi, kun kyse on Jörn Donnerin pojasta. Raadollista, mutta näin se menee, ja sekä kirjailija että lukijat tiedostavat tämän täysin.

Donner pyrkii silti välttämään vaikutelmaa kuulun suvun näsäviisaasta vesasta, jota odotamme. Hän luo vilpittömän kuvan kasvustaan älykköperheessä ja kertoo näkymiään maailmaan ja ihmisyyteen. Ja vakuuttaa vilpittömyyttään liikuttavan (tai harkitun) tiheään, jotta ärsytyskynnys hänen asemansa takia ei pääse ylittymään.

"Paljon on kiinni sosioekonomisista tekijöistä, ja sellaisesta en tiedä kovin paljon. Ehkä minulla ei ole mitään oikeutta arvostella vapautta - ehkä olen liian tietämätön, liian nuori ja vapaa ja etuoikeutettu. Sille en mahda mitään."

Kirja on jaettu lukuihin, jotka on nimetty tunteiden nimillä. Heikkous, vahvuus, hulluus, vapaus, ylpeys, mieheys, katkeruus ja niin edelleen. Linjaa jatkaakseni lukijassa herää tunne, että kirjoittaja on kuin tunteiden karkkikaupassa; hän on oivaltanut tunteet! Niitä on paljon! Niissä on paljon! Vaikken ole yhtä innostunut, en voi olla symppaamatta. On hienoa, että tiedolla, kulttuurilla ja perinteillä täyteenahdettu nuori mies oivaltaa sen, että ihminen on suureksi osaksi muuta kuin älyllinen olio. Jotkut oivaltavat sen jo lapsena, jotkut kuolinvuoteellaan viimeisiä sanojaan koristen. Donner sanoo olleensa jo lapsena itkupilli; tämänkin voinee tulkita tunteellisuudeksi? Ja perheen merkityksen tunnustamisen. Sillä isä on vahva vaikuttaja. Mutta isä ikääntyy.

"Elän valtavan vuoren vieressä, ja sen varjo lankeaa kaikkeen, mitä olen ja mitä omistan, mutta toisaalta vuori on koko ajan vaarassa romahtaa kappaleiksi. Ihailen sen suuruutta ja kauneutta, mietin huipulta avautuvaa näkymää. Toisaalta minua pelottaa. Näen seinämän halkeamat ja tunnen painovoiman repivän vahvuuden. Kuin jokin niin valtava voi olla samaan aikaan niin heikko, niin hauras?"

Donner kertoo paljon yksinäisyydestä. Usein maasta toiseen muuttaneena, paljon nähneenä ja oppineena lapsena hänen perhekäsityksensä on muodostunut hankalan kautta. Tolstoin määritelmään perheestä viitataan, ja kirjailija muotoilee siitä omansa:

"Siksi en halua väittää, että tietäisin siitä jotain, sillä kaikki ovat yksinäisiä omalla tavallaan, ja oman yksinäisyyteni olen kokenut vain minä. Kuoppa on hahmoton, kasvoton, mutta toisaalta aina erilainen. Älä siksi sekoita minun kokemuksiani jonkun toisen kokemuksiin. Me kaikki olemme yksinäisiä omalla tavallamme."

Vastaansanomatonta. Kuten monet muut hänen mietteistään, joita on kiinnostava lukea, vaikkeivat ne uusia oivalluksia tuo: rehellisyys kantaa silti pitkälle. Vai lukijan tirkistelynhalu? Herkullisia anekdootteja saamme kuulla niin luksuselämästä diplomaattiperheen lapsena kuin isäsuhteesta, joka jyrää. Onko pojan elämässä aina näin? Äidistä ei puhuta; sopimus, oma päätös tai jotain muuta - onko tarkoitus kuvata vain tunnetun isän poikana oloa? Vai kirjoittajaa itseään? Ja onko sillä eroa? Kärjistän, olen skeptinen, vaikka oikeasti luin kirjan innoissani ja kiinnostuneena. Sillä mikä maailmassa voisi olla tärkeämpää kuin se, mitä nuoret (no, 1990 syntynyt on näkökulmastani nuori) ajattelevat ja tekevät?

Vaivatta etenevää, harkittua tekstiä on ilo lukea. Sen havainnot eivät ole ainutlaatuisia, mutta se tekee kirjailijasta samastuttavan. Jos yhden kupin kahvinkeitin on "symboli siitä, miten pitkälle olemme ihmiskuntana päässeet, ja samaan aikaan ehkä maailman surullisin keksintö" , voi vaivatta nyökytellä samanmielisyyttä.

Kiitän: Rehellisenoloista otetta, komeaa kirjan nimeä, sujuvaa sanomisen tapaa ja tekstin taitavaa jaottelua helposti luettavaksi. Mitä jäin kaipaamaan? Donner on katsonut hetken sopivaksi tulla julki itsenään painavan isänsä varjosta. Kun perusasiat on nyt käyty läpi, odotan tulevaa: kirjoitusharjoitus hoidettu, tarina ja nimi tehty tiettäväksi, mitä seuraa?

Kenelle: Elämäkerrallisista tarinoista innostuville, nuoren miehen mietteisiin uteliaille, instituutioisän varjossa kasvaneen ajatuksista kiinnostuneille.

Muualla: Kirjailija sai Tuijatan uskomaan, elämään mukana. Laillani Laura toivoo, että Donner kirjoittaa vielä lisää, sillä hänen äänensä kuuluu esseiden läpi ja se on kiinnostavaa.

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin. Omaelämäkerrallinen essee. Teos & Förlaget 2018. Suomennos Laura Jänisniemi. Ulkoasu Ulla Donner.

Eleanor on nuori lontoolainen sinkku, joka tekee toimistotöitä graafisessa suunnittelutoimistossa. Hänen päivä- ja viikkojärjestyksensä on aina samanlainen, lounaseväistä viikonlopun viettoon (jolloin hän juo vodkaa eikä tapaa ketään). Sosiaalisuus on hänen heikko kohtansa, ja rutiineissaan ja viestintänsä tavassa hän tuo mieleen Silta-sarjan Saga Norénin.

Mutta Eleanorilla on oma taustansa, tosin siinäkin on yhtymäkohtia Sagan tarinaan. Äitisuhde on ongelmallinen, sisaruksia ei ole. Hän on totaalisen yksin, ollut jo pienestä saakka. Ja jos ihminen kasvaa ilman ihmisiä, peilejä, joista oppia itseään tai ihmisten käytöstä yleisemmin, uskoo lukija helposti sen, että lopputulos on Eleanorin kaltainen ihminen.

"Useimmissa tapauksissa ihmisen poismeno koskettaa henkilökohtaisesti ainakin muutamia muita. MInulla ei kuitenkaan ollut ketään." --- "Päänahan hieronta kampaamossa, viime talvena ottamani influenssarokote; minuun koskevat ainoastaan ne, joille maksan siitä, ja heillä on melkein aina suojahansikkaat kädessä. Kerron vain faktoja."

Hän on rajoittanut seurallisuuden minimiin, joten kun hän joutuu tekemisiin vanhan Samuelin kanssa tämän saadessa sairauskohtauksen, kaikki on uutta. Mukana tapauksessa on Eleanorin työkaveri Raymond, josta Eleanor löytää monia piirteitä, joita ei arvosta, ulkoasusta alkaen.

"Raymond oli kaikkea muuta kuin sanavalmis keskustelija, ja hänen kanssaan oli sen takia hirvittävän työlästä kommunikoida."

Mutta heidän on tehtävä yhteistyötä Samuelin vuoksi, sillä Eleanor yllättäen viihtyy vanhan miehen ja tämän perheen seurassa. Rutiinit alkavat järkkyä, hitaasti mutta vääjäämättä... Mutta mihin suuntaan?

Sydäntä särkee Eleanorin yksinäisyyden vuoksi. Mutta koska hän on täysin kykenevä hoitamaan asiansa, ehkä hän hoitaa tämänkin? Lukijaa jännittää. Naisen täsmällisen asiallinen kommunikointi huvittaa, vaikka tuntuu väärältä nauraa jollekulle, joka ei - ilman omaa syytään - osaa paremmin. Koomisia tilanteita ei silti voi välttää ääri-introvertin törmätessä maailmaan, eikä Eleanoria onneksi tehdä typeräksi, vaikka kirja on viihteellinen. Ja kun Eleanor kertoo tarinaansa minä-muodossa, hän tekee sen herkullisesti ja koskettavasti.

Yksinäisyysaihe on tärkeä, ja olen iloinen, että se saa näkyvyyttä. Viihteen varjolla on hyvä kiinnittää huomiota isoihin asioihin. Kuten Eleanor sanoo:

"Nykyään yksinäisyys on uusi syöpä; se on jotain hävettävää ja kiusallista, johon siitä kärsivä on jollain epämääräisellä tavalla itse syypää. Se on hirveä parantumaton vaiva - niin kauhistuttava, ettei sitä uskalla edes mainita. Muut eivät halua kuulla puhuttavan siitä, koska pelkäävät, että joutuvat kärsimään siitä itsekin tai yllyttävät kohtalon koettelemaan heitä jollain sen kaltaisella vitsauksella."

Kenelle: Fiksun viihteen ystäville, sinkkuelämää ihannoiville, yksinäisille ja niille, jotka heidän yksinäisyyttään voisivat vähentää eli meille kaikille.

Muualla: Kirja saa täydet pisteet Oksan hyllyltä.

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää. WSOY 2018. Suomennos Sari Karhulahti.

Kirja oli Britanniassa vuoden 2017 myydyin esikoisromaani.

Koskisen kirjaideat ovat ällistyttäviä, kun miettii esimerkiksi Kannibaalien keittokirjaa. Ja nyt tätä: hei, siirretään Kalevala historian tapahtumien keskelle, otetaan vaikka 1100-luku! Väinö joukkoineen eläisi Euroopassa, missä tehtiin ensimmäisiä ristiretkiä, pyhä Henrik nautti arvostusta, perustettiin yliopistoja, filosofit ajattelivat ankarasti, idän ja lännen hallitsijat taistelivat valta-alueistaan, viikingit mellastivat ja kauppaa käytiin laajasti. Jepjep, sanoo lukija ja pohtii hiki päässä, mitä tästäkin nyt pitäisi ajatella. Räävitöntä röyhkeyttä vai nerokasta luovuutta?

Turha miettiä enempää, parempi vain heittäytyä tarinaan. Sillä se vetää. Lemminkäisen eli Ahdin poika Antti, vähänläntä Väntti, kertoo meille siitä, miten Kalevanpojat Väinö, Ahti ja Seppo lähtivät kotijärvien rannoilta kaukaiseen Miklagårdiin tärkeille asioilleen. Poika pääsi mukaan Väinön ansiosta: mies suree omien lapsiensa kuolemaa, tietäjien ja runonlaulajien suvun päättymistä. Mutta Väntti vakuuttaa puhujantaidoillaan.

"Oletkos Ahdin poika, kun hiuksesi tulena palavat? - Niin jossakin väitetään, vaan saatetaan täällä väittää toisinkin. - Pieni olisit Ahdin pojaksi, kovin vähäinen varreltasi suuren soturin sylkyttämäksi. - Liekö minut kiireessä kirnuttu, sokkona alulle saatettu. Vanhus kumartui puoleeni. Hänen silmäkulmaansa levisi iloryppyjä. - Sinullahan laulaa kieli kuin linnulla. Olet kuunnellut vanhoja tarinoita, sen huomaa heti."

Vaikkei poika ollut innokas kotikontujen jättäjä, perillä hän ei maailman ihmeiltä ehtinyt niiden perään haikailla. Kaupunki! Kirkoiksi nimetyt koreat pyhäköt! Ihmispaljous ja -kirjo! Ja uudet kielet, joilla piti pärjätä.

"Nuoren ihmisen mieli imee tietoa kuin kuiva rahkasammal vettä. Päivä päivältä päähäni tarttui yhä enemmän tietoa ja kieleni alkoi vertyä niin, että pian sain juosta torilla myös Väinön asioita toimittelemassa."

Asioillaan hän tapasi myös Johanneksen, jonka kautta onnistui pääsemään hyvän piispa Henrin oppiin. Henri oli utelias fennien kansan suhteen, etenkin heidän pakanuutensa. Synti oli Antille vieras käsite, muiden muassa, mutta Ristin-Kiesus tuntui olevan mahtavien tekojen tekijä.

Tapaamme monia kiinnostavia hahmoja, kuten yliteknikko Stauriakoksen, joka teki uskomattomia keksintöjä ja jolle Seppo sai esitellä takojan taitojaan - ja jonka apulainen kiinnosti Anttia erityisesti. Seikkailu on kuitenkin teoksen pääasia, ja seikkailun vauhti huimaa lukijan päätä.

Kirjailija kertoi uutuutta esitellessään, että hän oli tutkinut aiempia historiallisia kirjojaan varten 1100-lukua niin perusteellisesti, ettei uutta tutkimusta tarvinnut tehdä. Historiatietoa janoava lukija saa nauttia tästä tietämyksestä vauhdikkaan kerronnan ohessa. Perinneuskovaisten lohduksi mainitsen, että Henri saa kirveestä tälläkin kertaa ja Lemminkäisen äiti pelastaa poikansa kuolemalta.

Kuvat: kirjailija julkkareissa Werner & Jarl -kirjakaupassa, kaupan miljöötä ja kevään uutuuksia.

Mutta Kalevanpojat: Erikoinen kirjallinenkombo (josta en vieläkään ole ihan toipunut), mutta hauska ja parhaan kerrontatradition lakeja myötäilevä tarina, jonka parissa ei aika käy pitkäksi. Etenkin jos tuntee Kalevalaa tai tietää jotain aikakauden historiasta, täkyjä löytyy. Myös jaarittelua, mutta siitä kai perinteisessä tarinankerronnassa on kyse, puheen riittävyydestä (418 sivua). Juonessa kiirehtiessäni menin välillä sekaisin, kuka kertoo ja milloin - joku kertoo, että joku kertoi jonkun kertoneen - ja piti jarrutella. Mutta kieli toimii ja viihdyttää, juttu kulkee, kronikka polveilee ja kuplii muhevasti. Hymyilyttää pitkään.

Kenelle: Historialla leikittelyä sietäville, juonivetoisen ystäville, seikkailuissa viihtyville.

Muualla: Nousu.net ihastui: "Koskisen romaani on loistava, hän sekoittaa historiaa ja mytologiaa mielenkiintoisella ja uudella tavalla."

JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka. WSOY 2018. Ulkoasu: Mika Wist.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirjakuvan Kalevala-korut eivät sisälly kirjan ostohintaan.

Siinä missä Leinen Ikuisuusvuonon profeetat on väkevä ja hyökyvä, on Kuilu sitä yhtä lailla: Leinen kerrontataito on maaginen. Kirjan lukeminen on suorastaan fyysinen kokemus, sen tuntu on painava. Enkä nyt puhu kirjan painosta grammoina, vaikka yli 700-sivuisena se ei ole kevyimmästä päästä (juuri seuraamme HS:n yleisönosastossa keskustelua siitä, minkä painoinen kirjan pitäisi olla sopiakseen parhaiten lukemiseen, ei kuulemma yli puolta kiloa erään kommentoijan mielestä).

Leine ylittää rajat kaikessa: paitsi painossa myös sisällön runsaudessa sekä ihmistensä ulkoisten ja sisäisten tapahtumien kuvauksen syvyydessä. Myös lukija saa ylittää joitain omia rajojaan. Leine vie vastustamattomasti mukaansa inhimillisyyden harmaille alueille kertoessaan tarinaa tanskalaisista kaksosista Kaj ja Ib Gottliebistä, jotka taistelevat Suomen sisällissodassa punaisia vastaan

"Entä kylmyys? kysyi Borre-Larsen. Miten teidän kaltaisenne hemmotellut tanskalaiset pärjäävät kovassa pakkasessa? Miten luulet itse pärjääväsi, mokomakin lenkkimakkara!"

ja myöhemmin vastarintaliikkeessä natsien hallinnoimassa Euroopassa.

Alkuun kaikki on seikkailua: nuoret miehet sotimassa vieraassa maassa. Puolet olivat selvät, tehtävä yksinkertainen: tapa tai tule tapetuksi. Älykkäät ja vahvat veljekset pärjäävät. Fyysisesti, mutta miten on mielen laita? Kuolema tarttuu heihin monin tavoin; päästäkö ikinä irti? Vai oliko se tarttunut jo lapsuudessa äidin kuoltua, isän sanoessa:

"Me kuolemme kaikki, pojat. Älkää säälikö kuolleita. Hän tosiaan sanoi niin, Ib toteaa. Ja sitten hän lisäsi: Tulkaapas nyt suutelemaan äitinne poskea, ja sinä tottelit. Etkö sinä totellut? Minähän en suutele kuolleita ihmisiä, Ib sanoo. Sellainen periaate minulla on."

Kylmäävää seurata, miten sotiminen ja tappaminen kasvattavat poikia. Leine sanoo asian, jota sodasta ei koskaan sanota ääneen: on ihmisiä, jotka nauttivat siitä. Kun Kaj tapaa Saran ja viettää tämän kanssa öitä, hän on haltioissaan seksistä. "Se on melkein parempaa kuin sota."Melkein. Ibin ystävä on suomalainen Mikko. "Sota on himoa puhtaimmillaan, sanoo Mikko. Ja Jumala on antanut meille himon."

Profeetoissa tapasimme papin, ja aihe kertautuu. Sota ei jatku ikuisesti, Kaj valmistuu teologian kandidaatiksi, vaikkei usko. "Kaikki papit ovat epäonnistuneita kirjailijoita, Kaj sanoo. Ja kaikki kirjailijat ovat oikeasti virkaheittoja pappeja. Etenkin jännityskirjailijat: kuolema kiinnostaa. Maasta maaksi. He nauravat ja kohottavat maljan."

Ib pyrkii kuoleman läheisyyteen omalla tavallaan: hänestä tulee lääkäri, psykiatri, hypnotisoija. Joka ei osaa parantaa itseään, ei näe sairauttaan. Onko rekisteröity sairautta nimeltä sota? Sillä se on elävä ja vaikuttava, jopa niin, että puhuu:

"Keitä me olemme ja kuka meistä kertoo? Kuka kertoo elämästämme ja millä perusteella? Onko kertoja Jumala vai onko hän joku muu? Kuka omii itselleen tämän oikeuden kertoa meistä? Sen haluaisin tietää. Ja kuka minä olen? Kuka on hän joka ihmettelee kuka minä olen? Olen sota. Tiedän sen. Kerron sodasta, mutta sota kertoo minusta."

Kuilu on upea, täysi, ajatteluttava ja pohjattoman upottava, kuten kuilun kuuluu. Kuiluja on kaikkialla, eniten sisällämme, tuntuu kirjailija sanovan. Hän pohtii paljon uskontoa, mutta pohdinta ei ole päällekäypää, joten sitä ei tarvitse kavahtaa. Huumoria kirjassa ei pilkahtele - nyt ollaan syvissä ja synkissä vesissä. Kyse on ihmisyydestä; missä se näkyy, mistä se syntyy ja mikä sen tappaa. Mykistävän loistava teos Leinelta jälleen.

"Tutkimattomia ovat ehkä Herran tiet, mutta ihmisen tiet ovat täysin käsittämättömiä."

Kenelle: Monitasoisen kerronnan rakastajille, syvissä synkissä vesissä viihtyville, huippukerronnasta kiinnostuneille.

Muualla: Kirjaluotsin mukaan tarina "etenee kuin räjähteillä kyllästetty haamujuna kohti tuntematonta määränpäätä." Julmuuden mahdollisuus piilee jokaisessa, miettii Tuijata ja mainitsee tarinan runsauden, josta voisi kertoa vaikka kuinka paljon.

Kim Leine: Kuilu. Suomennos Katriina Huttunen. Tammi 2018.
Sain kirjan pyynnöstäni kustantajalta.

Norjalainen Kim Leine tulee Suomeen toukokuussa HelsinkiLit-tapahtumaan. Tapasin hänet esikoiskirjan tiimoilta muutama vuosi sitten; hiljaisenpuoleinen kaveri kuluneissa farkuissa ei herätä huomiota, jos hänen tuotantoaan ei tunne.

Kirjailija on musiikki-ihmisiä: hän on tehnyt uraa niin laulajana kuin laulunopettajanakin. Luonnollisesti hän kirjoittaa musiikin maailmasta. Lähtökohtaisesti en uskonut, että aihe kolahtaisi, mutta kirja yllättää hienosti.

Tarina kertoo Liisasta, maalaistytöstä, joka muuttaa 1980-luvun alkupuolella kaupunkiin alivuokralaiseksi, se tavallinen tarina. Liisa haluaa opiskelemaan, haluaa kirjoittaa runoja. Yksinäinen, iäkäs vuokraemäntä Sylvi Indrenius ottaa Liisan siipiensä suojiin niin, että uskoo tämän jo perheenjäsenekseen. Sylvi on ollut lahjakas laulajatar, menestyvä ja ihailtu. Musiikki on hänelle kaikki, ja kun Liisa yllättäen tulee raskaaksi ja saa vauvan, Jurin, Sylvi alkaa opastaa lasta klassisen musiikin maailmaan. Ja tekee havainnon.

"Lahjakkuus on niin harvinaista, ettei sillä sovi leikkiä. Rahalla ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Lahjakkuus on kuin outo, metallintuoksuinen veriryhmä. Kenen suonissa sellainen virtaa, hän on jumalien oma eikä häntä sovi pilkata."

Mutta Liisa ei tyydy vanhan naisen kotiin ja elämänjärjestykseen, vaan lähtee, poika mukanaan. Liisa haluaa olla omillaan, haluaa Jurinkin olevan. Nyt Juri on yli kolmikymppinen lääkäri. Tyttöystävä Jenni on laulajatar, ja hänen kauttaan Juri ajautuu jälleen pianon ääreen yleisön läsnäollessa, laulajien mestarikurssilla säestäjänä.

"Jenni oli minulle menetetyn lumon korvike. Hänen kauttaan sain edes hipaista maailmaa, johon olisin halunnut kuulua."

Lintusen kieli kulkee kauniisti kikkailematta ja "taiteellisesti" dramatisoimatta. Tarina on täynnä käänteitä, ihmissuhteita ja tunteita. Etenkin kahdessa viimeisessä Lintunen on taitavan tarkkanäköinen. Vähäeleisesti hän riisuu henkilönsä lukijan silmiin paljaiksi, mutta lämmittää heitä ymmärryksen viltillä. Lahjakkuus on myös armoa?

Vaikka kyseessä on Jurin tarina, se on yhtä lailla Liisan tarina, etenkin vuosista, jotka hän vietti Sylvin luona.

"Kaksi käsittämättömän nopeaa, ohikiitänyttä vuotta.
Kaksi elämäni loppuun kestävää vuotta."

Kirja kertoo siitä, mikä tekee taiteilijan, mikä tekee ihmisen. Siitä, miten lahjakkuus jakautuu epätasaisesti ja epäreilusti. Ja siitä, miten vaikuttavat muistot, joita ei muista. Tyylikäs ja viisas romaani, joka on nautinnollinen lukea. Muidenkin kuin musiikinharrastajien tai -ammattilaisten.

Maritta Lintunen: Stella. WSOY 2018. Ulkoasu: Mika Wist.
Sain kirjan kustantajalta.

Muualla:Järjellä ja tunteella -Susa sanoo Lintusen tavoittavan hienosti musiikin voimakkaan koskettavuuden. Kosminen K viihtyi kirjan parissa, koska siinä on tekstiä klassisen musiikin maailmasta. Raijan kirjareppu kantaa Lintusen häikäisevän kauniita lauseita.

Maritta Lintusen Hulluruohola: pidin siitäkin kovasti, yhtä yllättäen. Ennakkoluulonsa saa näköjään heittää kierrätykseen tämän kirjailijan kohdalla! Hän on kirjoittanut romaanien lisäksi runoja ja novelleja.

Perhesuhteiden ansiosta luen joskus lastenkirjoja, mutta genrestä tänään minulla ei ole yleiskuvaa. (Enkä listaa niitä luettujen tilastoihini, miksiköhän. Klassikoihin on vain niin helppo turvautua.) Nyt luin kuitenkin kaksi tuoretta lapsellisten kirjaa, joista toinen vielä tuoksuu painomusteelle.

"Ootsä muuten kirjottanu sen Peppi Pitkätossun?"

Pirkko Saision kirja isovanhemmuudesta on juuri sitä: miten me höpsähdämme ja kierrymme uusien pienten pikkusormien ympärille. Miten juuri tämä lapsi on maailman paras ja ihanin, kaikessa. Tunnistan! Juuri noin! On hykerryttävää lukea yhtä höpsähtäneiden mietteitä ja vertailla: noin meilläkin.

Kulttuuriperheessä kasvaminen näkyy, lapselle on selvästi luettu paljon, virikettä tarjottu. Sanavarasto viisivuotiaana on laaja, mutta ymmärrys normaalin tenavan. Eli aivan huippua, päihittää meidät iäkkäämmät niin monin tavoin.

Kirja ei ole lastenkirja, vaikka sen niiden joukosta kirjastossa bongasin. (Väärä hyllytys! Huom. kirjastot!) Vaan isovanhempien fiilistelyä ja muistiinkirjaus hauskoista tapahtumista ja sanomisista. Kuulemma teksti sai alkuunsa nonnaksi nimitetyn isoäidin fb-päivityksistä.

"- Mullakin on paljon mielenpiteitä, ilmoitti Nelivuotias. - Mutta mä en muuta niitä. - Aha. - Haluutteks te kuulla yhden? - Ilman muuta. - On olemassa paljon hienoja astioita. Ja hienoja eläimiä."

Vaikka ihailen Pirkko Saisiota kirjailijana, hieman petyin, kuvittelin kirjan hulvattomammaksi. Ja enemmän lapseen kuin isoäitiin keskittyväksi. Vaikka Saisio osaa asetella tarinat viihdyttäviksi jutuiksi - kuka luupää ei huvittuisi lasten kommenteista - uutta kulmaa tai rajuutta nimestä huolimatta ei löydy. Hyväksyn ratkaisun, lapsenlapsionnessa köllöttelyn, mutta mietin silti, ettei kirjaa olisi julkaistu, jos kirjoittaja ei olisi se joka on. Toisaalta on kummallisen tyydyttävää havaita, että isojen asioiden äärellä olemme samalla viivalla, me tavikset ja nämä huipputaiteilijat.

Kirjan suurin anti minulle on paitsi taiten asetelluissa sanoissa myös omissa muistoissa, joita lukemisen myötä tulvii (ehkä tämä oli kirjailijan ovela tarkoitus?). Myös minulta on kysytty, olinko ennen apina! Myös minua on huijattu keksien saamiseksi! Ja kehuttu hämmentävistä asioista. (- Sulla on aina niin hienot vaatteet --- Minulla pitäisi olla enemmän hameita, joissa on palloja. Näiden pallojen pitäisi olla sellaisia, että kun niitä painelee, niistä kuuluu musiikkia.) Ja se aika, kun pikkosisko syntyi! Liikuttavin on kysymys siitä, "ketkä nyt ovat hänen vanhempiaan, kun hänen isänsä ja äitinsä ovat nyt siirtyneet vauvan vanhemmiksi. Vakuutimme, että perhesuhteet pysyvät ennallaan."Ja juuri tälläkin hetkellä meidän kolmivuotias kuljeskelee aurinkolaseissa ja uikkareissa odottamassa kevään etelänmatkaamme. Hyvää mieltä ei voi välttää.

Kenelle: Isovanhemmille, sellaisiksi haluaville, sellaisia kadehtiville, lastenhankintaa pohtiville. Ei lapsille.

Muualla: Lapsen kasvattava vaikutus ulottuu isovanhempiin asti, sanoo viisaasti Hannan kirjokansi. Ehdoton hyvän mielen kirja, tuumii Kirjojen kauneudesta -blogi.

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna. Kuvitus lapsenlapsen. Siltala 2017.

"Jopa tällainen rento kaveri hiiltyy kuullessaan kerta toisensa jälkeen valheellista informaatiota itsestään."

Hyvä uni on kiistatta elämän peruspilari, ja siihen tarttuu Leila Saarivirta. Hän on huomannut nukkumisen ongelmat niin aikuisilla kuin lapsilla ja rennosti opastaa meitä parempaa kohti: nukkuminen on ilmaista, mutta sen vaikutukset kallisarvoiset.

Nauroin ääneen jo alkusivuilla; Nukkumatti on tuohtunut niin monesta (oikeasta) syystä. Hänet kuvataan fantsuhahmoissa jonain ikivanhana tonttu-ukkona! Huippuhahmot-kisassa voittaa aina Joulupukki, joka ahertaa vain yhden illan vuodessa!

"Ei mitään persoonallisuutta. Ei lainkaan pitkäjänteisyyttä. Me muut puurramme vuoden ympäri. Eikä kiitoksen sanaa, suosituimman tittelistä puhumattakaan. --- Urani pahin takaisku."

Kuka muu muka nukuttaa tälleen?

Nyt on särmää. Ja ajankohtaisuutta: Nukkumatti päättää perustaa blogin. Kirjan sivulla 25 hekotin, eikä se minua tuntevia yllätä. Mietittiin blogin nimeä. En kerro, lukekaa itse. Näillä fantsuilla (eli fantasiahahmoilla) on muuten ihan omat some-piirinsä.

Nukkumatilla on kaveri, Pahkura. Tämä Lapin murretta puhuva puikula puolestaan perustaa YouTube-kanavan, joka keskittyy pakaroiden kiinteytykseen. Totta kai. Vaikka Pahkura on oikeasti se kotitonttu, joka jättää tiskitasot räävittömään kuntoon ja ruokapöydät sotkuisiksi. Ai, et tiennyt tämän olennon olemassaoloa? Luulit, että sen tekevät lapset?

Kirja vaihtelee suoran kerronnan ja blogipostausten kesken. Myös ystäväkirjan päivityksiä ja sähköposteja sisältyy jännittävään tarinaan, jonka tarkoitus on pelastaa supersankarimme maine - ja jos tylsiä ollaan, myös nukkumisen tärkeys - Joulupukin, Hammaskeijun ja muiden seurassa. Sininen nuttu, niin nähtyä! Aikuisten älyttömyyksiä ihmetellään, mutta heillekin on armollisesti tekstissä täkyjä: tee vaikka Haluatko unimestariksi -tietovisa tai lue TOP5-nukahdusniksit.

Kirjailija puhuu äänellä, jota ilokseen voivat kuunnella sekä lapset että aikuiset. Tarina on hauska ja hulvaton, mutta siinä on vinha todellisuuspohja. Nukkuminen on monelle ongelma. Muitakin lasten haasteita kirja käsittelee, ikään kuin salaa ja puolihuolimattomasti. Ehkä kirjoittajalla myös huoli siitä, miten voimme. Jos aikuiset eivät voi hyvin, eivät lapsetkaan. Ajankohtainen, taidolla tehty, faktaa ja fiktiota viihdyttävästi yhdistävä kirja, josta jää hymy päälle. Mainio paketti.

Kirjailijan edellinen teos Rikas elämä on myös viisas. Kirjoittajaa voi seurata blogissa Pihin naisen elämää.

Lastenkirjoista yleensä: Miksei niissä ole merkintää kohderyhmän ikäluokasta, kuten leluissa? Saision kirja ei ole lastenkirja, vaan aikuisten, iäkkäämpien sellaisten. Saarivirran kirja sopii 4 - 12-vuotiaille, oman arvioni mukaan, mutta siinä on paljon antia myös aikuiselle. En voi kuvitella yli nelivuotiasta, jota kirja ei viihdyttäisi.

Muualla: Fantastinen tositarina, sanoo Joulupukki (anteeksi, en löydä linkkiä). Luetaanko tämä -Kia sanoo sekä aikuis- että lapsilukijoiden löytävän kirjasta varmasti oman tasonsa.

Leila Saarivirta: Nukkumatin vastaisku. Kuvitus Pentti Otsamo. Otava 2018.

Viikilän lyhyitä juttuja suomalaisesta elämänmenosta on mukava lukea yksi tai muutama kerrallaan. Ne sisältävät arjen havaintoja ja mietteitä hitusen pidemmälle vietyinä kuin itse ehtii tai tulee ajatelleeksi, muttei kuitenkaan niin syvällisiä, että pinnistelemään joutuisi.

Jutut on ryhmitelty suomalaiselle luontevasti - vaikkei omaperäisesti - vuodenaikojen mukaan. Keväästä aloitetaan; jäiden lähdöstä ja ensirakkauksista, autokuumeesta ja kuivan asfaltin riemusta. Myös sinkkuus on kevättä, ja samanniminen tarina on oivaltava.

"Siirtymien parisuhteesta sinkkuuteen on siirtyminen olohuoneesta kuntosalille."

Kesällä on hyttysiä, sukujuhlia, kesähittejä ja lööppejä: kesällä asettaudutaan kesävarustuksiin, joissa joskus myös hukutaan.

"Kun ensimmäiset lämpimät tulevat, naapurit tervehtivät toisiaan, toinen toppa-asussa, toinen shortseissa."

"Elämä on siinä mielessä epäreilu, että jos vasiten haluaa itselleen tilastollisen kuoleman, voi olla varma ettei sitä tule. Hairahdukset hyvässä elämässä sitä vastoin ovat tappavia. Huono taipumus muuten terveellisissä elämäntavoissa idättää kuolemantaudin. Raitis joka yllytetään kerran juomaan. Uskovan vaimon syrjähyppy. Näpistys. Ei veneeseen astuminen juhannuksena, vaan hyvään pyrkiminen."

Syksyllä syödään ja viihdytään kotisohvalla, pohditaan syvällisiä, kuten hulluutta, kahvia ja suomalaista masennusta.

"Sellaista ihmistä ei olekaan, joka ei kokisi olevansa huijari. Jokainen uusi päivä on uusi mahdollisuus paljastua."

Ja maalivahteja, johon hommaan suomalaisilta löytyy kykyjä. Mutta Viikilä huomauttaa:

"Urheilulajia valitessa olisi hyvä ajatella maailman luonnetta. Elämässä ei selviä torjumalla ja törmäilemällä, vaan luovimalla, limboamalla, pujottelemalla, yli hyppäämällä ja karkuun juoksemalla."

Talvella on päivätön päivä - kesän yöttömän yön vastapainoksi. Joululta alkaa valo lisääntyä, pian luovutaan joulukuusesta, tehdään uudenvuodenlupauksia. Suomalainen laihduttaa ja kuntoilee.

"Suomalainen kunnollisuus on sitä, että täyttää itse keksimänsä velvollisuudet, vaikka henki menisi."

Osa jutuista naurattaa, osa mietityttää. Lämmin ote ja humaani mieli tekevät tekstistä sympaattisen. Tekstejä on kuultu aiemmin radiosta, itsekin satuin joskus autossa mökkimatkalla kanavalle, jossa S-ryhmän sponsoroimia juttuja luettiin. Koska kohderyhmänä olivat kaikki aikuiset suomalaiset, oletan, ehkä jopa erityisesti keski-ikäiset, eivät aiheetkaan tavallisuuden yli lennä, mutta runoilija Viikilä taitaa kauniin kielen. Näinkin sen kanssa voi toimia: kirjallisuuden salakuljetusta kaupallisuuteen!

Finlandia-voittoon yltäneet hienonhienon Akvarelleja Engelin kaupungista -teoksen tasolle kokoelma ei koskettavuudessaan tai tunnelmassaan täysin eriluonteisena tietenkään nouse, vaan on parhaimmillaan ohessa, palasina nautittuna. Välipalakirja, välikirja?

Jukka Viikilä: Suomalainen vuosi. Otava 2018. Päällys: Elina Warsta. Sain kirjan kustantajalta.

Helmet-haaste 2018: Kirjan kannessa on kulkuneuvo.

Pauli Lehtisellä on salaisuus, ollut jo pienestä. Hän haluaa pukeutua välillä naisten vaatteisiin. Jostain syystä se rauhoittaa häntä, saa hänet rentoutumaan ja tuntemaan itsensä omaksi itsekseen.

Kukaan ei tiedä, vaikka äiti aavisti. Kovin sanoin ja selkäsaunoin yritettiin ajaa outoutta pojasta pois - mikset sinä voi olla niin kuin muutkin - vaikkei outoutta osannut kukaan nimetä. Jotain Paulissa oli, joka herätti kiusaajan koulukavereissakin.

Kun tyttöystävä esitteli korsetin teini-ikäiselle Paulille, jokin muuttui.

"Menin huoneeseeni ja avasin vaatekaappini oven. Minulla oli samanlainen olo kuin pikkupoikana kun avasin vanhempieni komeron ove isän auton kaasuttaessa pihasta. Hengitykseni oli äkkiä lyhyttä ja tiukkaa. Korsetin sukkanauhat pistivät esiin alimmalta hyllyltä t-paitojeni alta, minne olin sen survaissut tultuani sisälle. En ollut piilottanut Meijulta aikaisemmin mitään enkä valehdellut hänelle. Olin käynyt suoraa kirkasta tietää. Vaan en käynyt enää."

Ensimmäiset seurustelut kaatuvat tuohon "outouteen". Pauli suorittaa elämäänsä niin hyvin kuin taitaa, mikä ei tunnu riittävän kenellekään, vähiten Paulille itselleen.

"Elämässä oli monia asioita jotka olivat pakko. Yksi niistä oli armeijaan meno. Ei minulla ollut todellakaan ollut vaihtoehtoja. Se oli aina ollut samanlaisena pakkona odottamassa kuin kouluun meno. Ei siinä ollut mitään kyseenalaistamista, sellainen ei ollut tullut mieleenikään. Oli ollut pakko sulkea kotiovi ja lähteä alokkaaksi, kun se päivä tuli. Olin pelännyt, että kiusaajani seuraisivat minua sinne, jos eivät samat, niin toiset samanlaiset, heitä riitti aina maailman joka kolkkaan ja pelkäsin etten koskaan pääsisi heiltä rauhaan."

Sitten Pauli rakastuu. Rakkauden ja perheen kaipuu kasvaa.

"On outoa miten haaveilemme asioista joista emme ole varmoja, haluammeko niitä vai emme. Vielä oudompaa on haaveilla asioista joista tietää melko varmasti, ettei halua niitä. Vaikken olisi halunnut puistonpenkille syömään banaaninpaloja vaimoni kädestä, halusin sitä silti epätoivoisen paljon. Pelkäsin jäätävästi etten koskaan saisi sitä, vaan minusta tulisi ikuinen ulkopuolinen ja toisen puistonpenkkien ohitse kulkeva."

Korsetti on piilossa auton takakontissa. "Se oli kuin rauhoittava pilleri ahdistuspotilaalle. - On tärkeintä, että tiedät että sinulla on se, lääkärit tapasivat sanoa kun ojensivat potilaalle rauhoittavien reseptin."

Korsetti on esine, mutta myös minuuden symboli, jota Pauli joutuu piilottelemaan. Voiko osaa minuudesta pitää piilossa koko elämän? Miksi pitäisi? Mitä se vaatii, sen Pauli saa kokea, ja lukija hänen kauttaan.

Marttinen tarttuu tällä kertaa vähemmän arkiseen aiheeseen, transvestismiin. Vaikkei siihen välttämättä törmää päivittäin, on ällistyttävää, että se luokiteltiin sairaudeksi aivan viime vuosiin asti. Kirjasta voisin muuten sanoa täsmälleen samaa kuin kirjailijan aiemmistakin, kuten kirjasta Vapaa (joka on mielestäni kirjailijan tähänastisista paras) tai Törmäys: "Marttinen on kokenut kirjoittaja ja taitava yksityiskohtien kuvaaja."Hän on lukijalle luotettava kertoja, joka pitää oman varman tyylinsä kirjasta toiseen.

Marttinen kuvaa Paulia ja tämän selviytyskeinoja eläytyen, tarkasti ja ylidramatisoimatta. Jopa niin, että koin tarinassa lievää prinsessasadun silotuntua, mutta pinnan alla tapahtuu paljon. Toivon kirjan rohkaisevan jokaista (itse)hyväksyntään sekä suvaitsevaisuutensa tai suvaitsemattomuutensa perusteiden rehelliseen tarkasteluun.

Kenelle: Piilotteville, ihmetteleville, monimuotoisuutta kunnioittaville.

Muualla: Mai antaa täydet pisteet uskaliaasta tarinasta. Kirjaluotsi korostaa kirjan tärkeyttä: "transvestismiin liittyy vielä paljon stigmaa, jota tällaiset kiihkottomasti kirjoitetut ja empatiaa herättävät tarinat voivat lieventää."Tekstiluolan Tuomas sanoo, ettei Marttinen alleviivaa eikä yksinkertaista, hän kuvaa elämää ja tilanteita rehellisen täsmällisellä otteella.

Annamari Marttinen: Korsetti. Tammi 2018.

Työelämäni yksi rankimpia ja taatusti erikoisin kausi on melkein ohi, ja huomaan sen vaikuttaneen paljon myös lukemiseen. Jos kotisohvalla ei kutsu kirja vaan nokoset, ei paljon lukijana saa aikaan! Onneksi sentään Viikilän sain luettua "kunnolla". Mutta aika moni muu soljui ohi sormien ja silmien. Väsyneinä lukaistuina - enkä niitä listaa luettujen tilastooni.

Lukaisin Herman Kochin Pormestarin. Koch on älyttömän taitava jännitteen rakentaja, mutta nyt kävi niin, että en jaksanut pysyä jännitteessä mukana riittävän tarkasti nauttiakseni oivalluksista. Jotka solmiutuvat tiukasti mutta hitaasti ja avautuvat aivan lopussa, kuten aina. Piti kiikuttaa kirja kirjastoon ennen kuin ehdin lopetusta kunnolla miettiä! Mutta uskon, että Kochin ja ylipäänsä psykologisen jännityksen ystäville kirja on antoisa; nautin siitä, mitä luin. Asetelma on herkullinen jo alusta saakka: pormestari epäilee vaimonsa olevan uskoton. Siitä paras todiste on se, ettei mitään hälyttävää ole näkyvissä! Ehkä lainaan sen uudestaan, jotta saan tietää, miten oikeasti kävi.

Herman Koch: Pormestari. Siltala 2017. Suomennos Mari Janatuinen.

Aiempia Kochin kirjoja blogissa: Lääkäri, Illallinen

Kenelle: Psykologisen piinaavuuden ahmijoille, veretöntä jännitystä arvostaville, eurooppalaisen kirjallisuuden ystäville.

Muualla: Leena Lumi rakastaa Kochia ("Voiko elämässä oikeasti ollakaan varma mistään?") Pidän tavasta, joilla Kochin teokset asettavat myös lukijan pohtimaan moraalia ja päähenkilön tekemiä valintoja, sanoo Marissa Mehr.

Yritin myös lukea erästä kotimaista esikoista, joka ei napannut ollenkaan. En sano nimeä, koska unihorteinen tilani vaikutti varmasti lukutilanteeseen, virkeänä mielipide voisi olla toinen. Sanon silti, että jos joku on tehnyt saman asian jo upeasti, tuntuu aika turhalta lukea ennalta-arvattavaa toisintoa.

Lukaistuihin kuuluu myös Pauliina Rauhalan uutuus, Synninkantajat. Taivaslaulu on hieno kirja, vaikkei se niin paljon minua puhutellut kuin monia muita, tämä vielä vähemmän. Kyse ei ole kirjailijan taidosta, vaan aiheista. Upeasti Rauhala kuvaa luonnonilmiöitä, ihmisten reaktioita ja tunteita, tunnelmia. Hyvin kotoista ja sellaista, jonne on hyvä sisään sujahtaa. Mutta en jaksanut lukea lestadiolaisten muistioita, en kunnolla edes henkilöiden kohtaloita tuossa elämänpiirissä.

Rauhala tekee todellä tärkeää työtä avatessaan lahkolaisten ajattelua. Mieleen tulevat terroriteot ja jyrkkyys, ajan henki, Zeitgeist, kuten sanotaan. Ihailen paitsi aihetta, erityisen suuresti Rauhalan kaunista kieltä ja tarinankerronnan taitoa. Äärettömän painava aihe, etenkin nyt, kun kaikenlaisia rajoja asetellaan uudestaan. Vaikka kyse on vain yhdestä lahkosta, se avaa ajatuksia laajemmin siitä, miten poteroita rakennetaan ja mitä seurauksia siitä voi olla.

Kenelle: Luonnon rakastajille, uskonnollisista yhteisöistä kiinnostuneille, ääriajattelun rajoja ihmetteleville.

Muualla: Herkkä ja väkevä romaani, jonka keskeiskysymykset ovat ikuisia, sanoo Lumiomena.

Pauliina Rauhala: Synninkantajat. Gummerus 2018.

Lukaistujen kategoriaan menee Heidi Köngäksen Sandra. Anteeksi! Sillä kyseessä on upea kirjailija, Dora Dora etenkin kolahti. Nyt en löytänyt mitään uutta tai erikoislaatuista: isovanhempien sotatarinoita voi kertoa moni. Meni selailuksi: olen ehkä kyllästetty sisällissota-aiheille, kun en kirjana näe muuta uutta kuin henkilökohtaisen kokemuksen, joka sekin on tärkeä, muttei ehkä laajemmin luettavaksi asti erityinen. Hieno teksti totta kai: Köngäksellä on kertojan lahja.

Heidi Köngäs: Sandra. Otava 2018.

Kenelle: Sisällissota-aiheiden ystäville, sukunsa historiaa miettiville, nykykirjailijoita ahmiville.

Muualla: Tuijata analysoi tarkemmin: epäilyksiä herää, mutta tarina ansaitsee tulla kerrotuksi. Jää mieleen, sanoo Kirjan pauloissa Paula.

Nyt on yöpöydällä niin kuumia kirjoja, että on syytä pysyä hereillä. Enkä aio nuokkua! Pinossa eli blogiin tulossa ovat muun muassa Mikko Kamulan Iso härkä sekä Merete Mazzarellan ja Enni Mustosen uutuudet.

Luin - en lukaissut - Veran, jonka olin merkannut lukulistalle heti kirjasta kuultuani: ruotsalaisen Swärdin vahva kerrontatapa kiehtoo. Vaikka kirja on nimetty toisin, se oikeastaan kertoo Sandrinesta, rutiköyhän ranskalaisäidin tyttärestä, jonka äiti päättää viedä Euroopan suursotaa pelätessään turvaan, pois maasta. Äiti ja kolme tytärtä lähtevät autonrähjällä Itä-Eurooppaan, josta perheen isä on kotoisin. Päätös on monin tavoin onneton, tulemme huomaamaan. Sillä natsit valtaavat Puolan ensimmäisenä.

"Miten monta kertaa äiti olikaan muistuttanut meitä: Älkää herättäkö kenenkään huomiota, teittepä mitä tahansa. Muuta hän ei ollut pyytänyt. Mutta mitä olin tehnyt? Täsmälleen päinvastoin. Sen sotilaat pian kertoisivat äidille."

" - Usko pois, ei ole mitään pahempaa kuin omien pelkääminen. Se on totta, heitä minä pelkään. Pelko lamauttaa minut niin, etten kykene enää ajattelemaan."

Varsinaisia sotatoimia ei kuvata. Kaukaisessa vuoristokylässä ne eivät suoranaisesti jyllää, mutta sota on olosuhde, joka mahdollistaa kirjan tapahtumat. Sandrinen on paettava jälleen. Vuonna 1945 tapaamme hänet yllättäen Tukholmasta, varakkaan Cederin perheen miniänä, komeista häistä, omistaan. Mitä tapahtui?

"Miksi paeta kuolemaa niin kauas ja sitten vain kahlata suoraan sitä vastaan? Vastasin jotain välttelevää, syytin unettomuutta, sanoin etten ollut nukkunut aikoihin, olin sekapäinen... Mutta juuri sitähän minä en ollut. Pikemminkin kylmäpäinen ja selkeästi ajatteleva."

Kirjan tunnelma on intensiivinen, juoni jännittävä ja yllätyksellinen. Vera venyttää rajoja, monella kiinnostavalla tavalla. Rakenteeltaan, joka on erikoinen mutta taitava. Genreltään, joka leviää perusproosasta psykologiseksi trilleriksi ja kasvukertomukseksi. Sisällöltään, joka kulkee köyhyydestä äveriäisyyteen, väkivallasta rakkauden eri asteisiin, sikiön ensi sydämenlyönneistä julkisiin teloituksiin.

"On turha kamppailla sellaista vastaan, mikä on paljon vahvempi, siinä vain tuhlaa voimansa nopeasti. Sen sijaan on liu'uttava virran mukana, kunnes se lakkaa kiskomasta ja vetämästä, vasta silloin siitä voi selvitä."

Fyysisyys leimaa Sandrinen kokemuksia maailmasta. Melko mielikuvituksellisista käänteistä huolimatta uskoin kertojaan. Uskottavuuden kannalta mietin erityisesti erästä matkalaukkua ja erästä heräämätöntä tunnetta (joista en voi spoilaamatta tarkemmin kertoa), mutta sain harkinnan jälkeen nekin selitetyksi itselleni. Surullista muuten, miten ihmisten julmuuteen on yllättävän helppo uskoa. Sillä tarina on julma. Naisten ja lasten asema poikkeustilanteissa on suojaton. Luottamus ihmisiin ja elämän kantamiseen on helppo tuhota. Eikä sitä rakenna aineellinen vauraus.

Elin Sandrinen mukana ympäri Eurooppaa, kasvoin viattomasta tytöstä rikkoutumisten kautta aikuiseksi; jännitin, surin ja vaikutuin pitkäksi aikaa. Swärdin tapana on jättää sanoittamatta osia, jotka lukija voi itse kuvitella - ja sehän on tehokkain tapa vaikuttaa tekstillä. Kirjailijan Viimeiseen hengenvetoon sisältää paljon samoja elementtejä kuin Vera.

Kenelle: Tiiviin tunnelman ystäville, ihmismieltä ihmetteleville, pohjoismaisen laatuproosan lukijoille.

Muualla: ...liukuu kaiken aikaa elämän ja kuoleman ohuella rajalla, sanoo Leena Lumi. Kuohuttava, korskea romaani, sanoo Annika Rakkaudesta kirjoihin. Main kirja sai hengästymään, ahdistumaan ja ihastumaan.

Anne Swärd: Vera. Otava 2018. Suomennos Jaana Nikula.

Nuoren miehen elämä ja ajatukset! Ensimmäisenä aiheesta tulee mieleen Miki Liukkonen, joka juuri herätti kiinnostusta isossa maailmassa, syystä. Omalla sympaattisella ja lievän ironian terävöittämällä huumorillaan nuoren Veikon elämää kuvaa Erkka Mykkänen, ja jos näitä kahta vertaa, lukijalle noin tuhatkertaisesti helpommalla, kirjallisesti ja ajatuksellisesti tosin eri luokassa. Kuten Mykkänen videollaan sanoo, jos Miki ja Johannes Ekholm tekevät suureepoksia, riittäisikö myös tämä pieni?

Ihana kirja, sanoo joku somessa. No, en voi kieltää. Nautin ja viihdyin. Veikko ei ole enää teini - hän jopa käyttää Facebookia ja Twitteriä, noita ikäihmisten viestintäkanavia - mutta nuori kuitenkin, parikymppinen. Hänen mukavasti muotoiltuja näkemyksiään on vaivatonta lukea. Teksti soljuu ja viihdyttää, ja pidän sitä kirjan pääideana, en niinkään autenttista nuoren ihmisen mielentilan kuvausta.

Veikko on opintojen ohessa töissä kirjastossa ja pääsee/joutuu haastattelemaan kirjailijavierasta.

"Tiedotteen mukaan kokeellinen runoilija oli kirjoittanut teostaan neljä vuotta. Veikko ei ymmärtänyt runoista mitään. Yleisöä tuli seitsemän. --- Veikko kysyi kokeelliselta runoilijalta kirjaston auditoriossa, että miksi kirjoitat näin. Runoilija ei ollut odottanut niin suoraa kysymystä, se oli hänestä äärimmäisen kiusallinen. Lopulta runoilija jaaritteli reitin kirkkaaseen vastaukseen, joka yllätti yksinkertaisuudellaan hänet itsensäkin. Runoilijan syy runoilla kokeellisesti oli sama kuin meillä muillakin tehdä tavallamme sitä, mitä sitten teimmekin. Kaikilla oli helpottunut olo."

Tietysti ovat tytöt, Kaisa etenkin. Ja Elin.

"Ihmisistä ja paikoista muodostaa toisinaan ihanteellisia mielikuvia, joita muistot ja toiveet ajan myötä koristelevat. Niitä mielikuvia saattaa sitten vaalia kuukausia tai vuosia tajuamatta, että mielen taka-alalle pystytetty hauras rakennelma ei ehkä vastaakaan todellisuutta."

Veikko on kuvitteleva, tunteva ja itkevä nuori mies, ei mikään äijä. Täydennykseksi löytyy Maija, joka on jotenkin "nextillä levelillä". Mykkäsen kuvaus sukupuoliroolien todellisuudesta osuu mainiosti kohdilleen.

"Ihminen voi olla ihminen vain kun ympärillä on muita ihmisiä, jotka todellistavat hänet. - Pelottava ajatus, Veikko sanoi. - Että mua ei ole. - Täh, Maija sanoi ja hörppäsi. - Siinähän sie oot."

Veikko on sympaattinen ja ymmärrettävä nuori aikuinen oivalluksineen. Mikä herättää lukijassa epäluuloja. Myös tällaisia nuoria miehiä on olemassa? Totta kai on - tunnen ja tiedän heitä itsekin - mutta silti on vaikea uskoa, että tehdään kirja, jossa ei ole ylitsevuotavaa ahdistusta, vaivoin tukahdutettua väkivaltaa ja akuuttia itsetuhon pelkoa. Onko normaalia nostaa kirjan aiheeksi normaali nuori? Onneksi päähenkilöllä on sentään surkea kirjailijuuden yritys ja haikaileva mieli. Mutta missä on epätoivo, kaikkeuden tuska ja ranteenviiltely? Voiko tällaista edes kirjoittaa ja kirjaksi painaa?

Kyllä voi: Mykkäsen kirja on hengitystä ja hupia aikuisille lukijoille, jotka eivät saa nuorten näkökulmaa koskaan liikaa. Uskon sen hellyttävyydessään uppoavan moneen normilukijaan (eli keski-ikäisiin naisiin), mutta toivon, että myös nuoremmat lukijat sen löytävät. Tosin runsaat viittaukset populaarikulttuuriin naulaavat tarinan armottomasti tiettyyn aikaan ja ikään. Vähän kuin muistelmissa.

Kirja ei avaa suuria juhlavia näkymiä, vain ihmisen kokoisia reikiä maailmankatselukulmaan. Juoni on simppeli, mutta tunnelma on myönteinen, napakat lauseet mietittyjä, tekstissä huolellisen työn tuntu. Veikosta ja kirjasta on helppo pitää. Näen mielessäni vastamielenosoituksen kyltit ("Imelää!""Hemmotellut possut!") Mutta on myös taso, joka on oikeasti tärkeä. Ehkä Mykkänen on kolmikymppisenä jopa jo iäkäs nuorista kertomaan, mutta ehkä juuri siinä iässä on tuohon vaiheeseen verran etäisyyttä, että voi sitä kuvailla. Mistä herää villi ajatus: olisiko noin kolmikymppisen ikä kirjan kirjoituksessa ylipäänsä paras ja herkullisin? Nuoruuden kokemukset mielessä, ikääntymisen kyynisyys ja urautumiset vielä edessä? Kuten Veikolla.

Kenelle: Tädeille. Kolmekymppisille. Nuorten ajatuksista kiinnostuneille. Vaivattoman ystäville.

Muualla: Tuijatalle kirja ei tuonut erityistä uutta aikuistumiskipuiluun, mutta viihdytti oikein hyvin. Opus Eka puhuu sisältörikkaudesta ja hyväntuulisuudesta, vaikka hieman ärsyyntyi loppua kohti.

Erkka Mykkänen: Something not good.

Helmet-haaste 2018: kirjassa viitataan populaarikulttuuriin - ahkerasti! Spice Girls, Jennifer Aniston ja Frendit, Justin Bieber, Metallica, The Wire, Fingerpori, Sinuhe, Sivullinen, Kauko Röyhkä, Juhasi, Rolling Stones, Stephen King, Bob Dylan, Youtube, Tinder, Sanni, Angry Birds, Harry Potter, Taru Sormusten herrasta jne.

Helsingin Kirjamessut iski valtasuoneen valitessaan vuoden 2018 teemamaaksi* Yhdysvallat. Päätös oli tosin tehty jo vuosia aiemmin. Kuka olisi arvannut Trumpin nousevan presidentiksi? Kaikkine seurauksineen?

Saarikosket asuvat Yhdysvalloissa ja tekevät töitä Helsingin Sanomille sieltä käsin. Heiltä saamme autenttisen katsauksen tapahtumiin, jotka johtivat presidentin yllätysvalintaan. En olisi halunnut lukea tätä tarinaa, mutta en pysty myöskään sulkemaan silmiäni. Näin maailma makaa nyt!

Kirja kertaa Trumpin taustan tiiviisti: isoisä Friedrichin, joka Trumpf-nimisenä saksalaisena saapui Yhdysvaltoihin ja aloitti bisnekset petoksella, kuten kirja sanoo. "...tarinasta on helppo tunnistaa sama luonteen rakenne kuin kuuluisasta pojanpojasta myöhemmin: hillitön menestyksen himo yhdistettynä elastiseen moraaliin."

Kullankaivajien ajoilla omaisuutensa hankkineen Friedrichin poika Fred jatkoi omia liiketoimiaan menestyksekkäästi, vaikkei isoa perintöä saanutkaan. Bisneksenteko on selvästi verissä tällä suvulla. Samoin moukkamainen maine: "Vaikka Yhdysvallat oli ollut maahan muuttajien ja mahdollisuuksien maa, itärannikön suurkaupunkeihin oli ehtinyt muodostua vanhan rahan yläluokka, joka katseli nenänvarttaan pitkin uusrikastuneita nousukkaita. "

Donald Trump ei ole päässyt tuosta maineesta yli; päin vastoin, hän on kehittänyt sitä, vienyt sen täysin omalle tasolleen. Silti hänet valittiin maailman vaikutusvaltaisimmaksi henkilöksi. Miksi? Saarikosket selittävät sitä ansiokkaasti; he kertovat Trumpin uran merkittävimmät vaiheet, havainnoivat amerikkalaisten mielialoja ja olosuhteita, joissa he äänestävät. Kirja oli kuuma, kun vaalit olivat käynnissä, mutta sitä piti päivittää, kun presidentinvalinta selvisi: kaikkien yllätykseksi Trump vei voiton. Olen ymmärtänyt, että tutkimustensa valossa Saarikosket eivät pitäneet sitä niin mahdottomana kuin me kauempana eläneet.

Kun amerikkalaisten mielialoja malttaa tutkailla, yllätys ei ole niin suuri. Etenkin Barack Obaman valinneet liberaalit ovat vähemmistö, kun mennään maan syviin sisäosiin. Joissa työttömyys on leveä ja näköala kapea: entiset teollisuuskaupungit kituvat, palkat ovat kehnot, jos töitä ylipäänsä on, työpaikka voi mennä alta koska tahansa ja syöstä perheen omilleen - joka Amerikassa tarkoittaa sananmukaisesti sitä. Ei ole sossua, joka auttaa; ei tahoa, jolta hakea korvauksia. Jos et ansaitse rahaa, lapsesi menee nälkäisenä nukkumaan. Niin voi käydä työssäolevillekin; monet työt ovat alipalkattuja eikä edes kolme yhtäaikaista työpaikkaa takaa säällistä elantoa. Tässä tilanteessa mikä tahansa muutos on muutos parempaan, arvelivat äänestäjät, uskon.

Trumpin persoona on luku sinänsä. Kohutusta kampauksesta alkaen merkkikenkien pohjiin hän edustaa ihmislajia, joka kyseenalaistaa kaikki oppimamme arvot, etiikat ja moraalit. Niin, paitsi bisneksentekoa, joka on hänen vahvuuteensa; sitä taitoa olemme jo oppineet kunnioittamaan yleisemminkin. Ja sen avulla hän nousi julkisuuteen, joka johti nykytilanteeseen. Tunnustan: katsoin aikanaan Diili-ohjelmaa innolla. Työkeskeisenä ihmisenä minua viihdytti suuresti bisneksen ja kisailun yhdistäminen, ja siinä Trump esiintyi edukseen. Mietin monesti, että hänen kannattaisi palkata suoraviivaisia, ahkeria ja fiksuja suomalaisia, jotka osaisivat hyvin luovia tuossa selkeiden tavoitteiden maailmassa. Muista miehen piirteistä ei silloin ollut tietoa, tai niillä ei ollut väliä.

Hänen ajatusmaailmansa taustoista kirja kertoo Trumpin muun muassa kuunnelleen Norman Vincent Pealea, (yltiö)positiivisen ajattelun kehittäjää. "Pealen mukaan ihmisen täytyy aina säilyttää kuva itsestään menestymässä, vaikka asiat näyttäisivät olevan menossa miten huonosti tahansa."Trump on vienyt todellisuuden muokkauksen tahdonvoimalla ääriin."Asiat ovat totta, jos Trump tahtoo niiden olevan totta."

Pidin kirjasta paljon: se on kattava ja helppolukuinen katsaus Yhdysvaltojen yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja Trumpin valinnan syihin sekä henkilöön. Teksti on napakkaa ja sutjakan vauhdikkaasti etenevää, kuten ammattitoimittajien tekstiltä voi odottaa. Eikä liian poliittinen tai virallinen, vaan täyttää tehtävänsä asiallisesti mutta rennosti. Erinomainen tietopaketti sulavassa muodossa. Ja Hesarin mukaan tiettävästi maailman ensimmäinen Trump-kirja. Tekstiä vaihdettiin noin kolmasosa seuraavaan painokseen, presidentinvaalien jälkeen.

Kenelle: Maailman tilannetta pohtiville, uskomatonta ihmetteleville, Amerikkaa ymmärtämään pyrkiville.

Muualla: Trump on aikamme synnyttämä tuote, sanoo Lukupinon Simo. Saarikosket auttavat ymmärtämään paremmin Trump-ilmiötä, sanoo Kirjojen maa.

Laura Saarikoski, Saska Saarikoski: Trump. Yhdysvaltain presidentti. Täydennetty painos kirjasta Trump - mies kuin Amerikka. HS-Kirjat. 2016.

Helsingin Kirjamessujen teemamaat
* Tämä on ensimmäinen kerta, kun Yhdysvallat on Helsingin Kirjamessujen teemamaa.

Aiempia ovat olleet Iso-Britannia (2006), Norja (2007), Ruotsi (2009), Ranska (2010), Viro (2011), Unkari (2012), Saksa (2013), Italia (2014), Venäjä (2015), Pohjoismaat (2016) ja Suomi (2017). Vuonna 2019 teema on Ranska ja ranskankielinen maailma.

Helsingin Kirjamessut pidetään 25. - 28.2018 tutusti Messukeskuksessa. Ohjelma julkaistaan 25.9. Teemamaan ohjelmasta vastaavat muun muassa suomalaiset kustantajat ja Yhdysvaltain suurlähetystö.

Uusi ohjelmajohtaja Ronja Salmi kyseli yleisöltä somessa, keitä amerikkalaisia haluttaisiin nähdä: itse toivon sellaista/sellaisia, joita ei ole vielä nähty Suomessa. Ajatelkaa, jos paikalle tulisi vaikka Anne Tyler! Stephen Kingiä toivottiin paljon, ja se olisikin kova nimi, muttei ehkä todennäköinen? Entä John Green? Tai DeLillo, ikähaarukan toista laitaa? Moneen vetoaisi myös Jonathan Franzen. Jennifer Egan olisi kiva nähdä myös. Mahtavatko muuten Saarikosket tulla messuille?

Jännityksellä jo syksyä odottelen!

P.S. Unohdin mainita Simon Yhdysvallat-haasteen: tämä sopii kohtaan 10, kirja kertoo poliitikosta.

Karmeita kirjoja! Fiona Barton: Leski ja A.J. Finn: Nainen ikkunassa

Piia Leino: Taivas

William Shakespeare: Julia ja Romeo. Kansallisteatteri.

Juha Itkonen: Minun Amerikkani

Don DeLillo: Valkoinen kohina

Ebba Witt-Brattström: Vuosisadan rakkaussota

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka

Kim Leine: Kuilu

Maritta Lintunen: Stella

Lasten asialla: Pirkko Saisio ja Leila Saarivirta

"Ootsä muuten kirjottanu sen Peppi Pitkätossun?"

"Jopa tällainen rento kaveri hiiltyy kuullessaan kerta toisensa jälkeen valheellista informaatiota itsestään."

Kuka muu muka nukuttaa tälleen?

Jukka Viikilä: Suomalainen vuosi

Annamari Marttinen: Korsetti

Väsyneen lukijan haja-ajatuksia

Anne Swärd: Vera

Erkka Mykkänen: Something not good

Laura Saarikoski, Saska Saarikoski: Trump