Kulttuuri kukoistaa -kirjablogi

Anu Partanen on amerikkalaistunut suomalainen toimittaja, joka päätti nostaa kahden hyvin tuntemansa yhteiskunnan silmiinpistävimmät erot esille kirjan muodossa. Loistoidea! Suomea on sanottu "pikku-Amerikaksi", ja ehkä se sitä Itä-Eurooppaan verrattuna tai populaarikulttuurissa onkin, mutta arjen erot ovat todella suuret, kuten Partanen osoittaa. Ainakin sille, joka etsii onnellisuutta ja hyvää elämää, mihin kirjan alaotsikko viittaa.

Siinä missä suomalaiset voivat keskittyä perheeseen, vapaa-aikaan, uraan ja muihin meidän pohjoismaalaisten tärkeinä pitämiimme asioihin, amerikkalaisten aika kuluu perusasioista huolehtimiseen, koska he ovat "vapaita". Kun yhteiskunta ei tarjoa terveydenhuoltoa tai koulutusta, ne on valittava, hankittava ja maksettava itse, elämän alusta sen loppuun. Tällä on monia seurauksia. Työpaikkaa ei voi valita vapaasti, vaan sen tarjoamat edut, etenkin sairausvakuutus, ratkaisevat.

"Työnantajan tarjoamat edut, tai ainakin tämä tietty etu, saattoivat kirjaimellisesti merkitä eroa normaalin elämän ja vararikon välillä tai jopa elämän ja kuoleman välillä. Tuntuu myös erikoisen epäamerikkalaiselta, että yksityisyrityksille sysättiin niin perustava yhteiskunnallinen velvollisuus. Sehän kuulosti varsin, no, sosialistiselta. Eikö yritysten tarkoitus ollut tehdä voittoa eikä organisoida työntekijöidensa terveydenhoitoa? Samaan aikaan Yhdysvaltain kansalaiset maksoivat kuitenkin tunnollisesti veroja - joten eikö valtion tarkoitus ollutkaan kustantaa verorahojen vastineeksi peruspalvelut?"

Esimerkiksi toimivan peruskoulutuksen saaminen on riippuvainen vanhempien varallisuudesta, halusta ja taidoista luovia kouluviidakossa, mikä vaikuttaa lasten koko tulevaisuuteen. Vapaa valinta on siis vanhempien tai heidän vanhempiensa valinta - kehnosta taloustilanteesta on vaikea kehnolla koulutuksella seuraavien sukupolvien edetä - kun pohjoismaisessa mallissa pyritään kaikille takaamaan samanlaiset peruslähtökohdat, vanhemmista riippumatta.

"Mutta entä jos amerikkalainen oletus, että julkisen vallan tuki perheille todella johtaa perheiden hajoamiseen, pitää silti paikkansa? Siinä tapauksessa kaiketi pohjoismaisten vanhempien pitäisi olla yksinhuoltajuuden kuninkaita ja kuningattaria, koska pohjoismaiset perheet nauttivat julkisista tuista enemmän kuin perheet missään muualla maailmassa. Pitkät vanhempainvapaat, julkinen päivähoito, palkalliset lomat, lapsilisät, asumistuet, toimeentulotuet, neuvolat, julkinen sairaanhoito, ilmainen opiskelu - ovatko ne itse asiassa tuhonneet perheet niiden tukemisen sijaan?"

Ei tarvinne mainita, että edellinen tukien luettelo on meillä arkea, Yhdysvalloissa tuntematonta. Tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus eivät ole amerikkalaisia arvoja, vaan päinvastoin. Partanen esittää siitä pöyristyttäviä esimerkkejä, kuten sen, että suurituloisten veroprosentti on huomattavasti pienempi kuin ns. normaalin työssäkäyvän kansalaisen. Hyvinvoivia palkitaan, siinä missä normaalipalkalla - minimipalkkoja tai työehtosopimuksia ei ole - sinnittelevä ei välttämättä pysy hengissä yhden työn varassa, vaan monet joutuvat tekemään kahta tai kolmea pelkästään perustarpeidensa täyttämiseen. Työhön amerikkalaiset suhtautuvat tosin eri tavoin kuin me: vapaa-aikaa tai lomia ei juuri tunneta, vaan työnteko on elämäntapa. Silti lasten päivähoito on kallista ja vie suuren osan vanhempien tuloista. Raha tuntuu ohjaavan niin perheen kuin yksilön elämää, ja muut arvot tulevat kaukana sen perästä - hengissä on pysyttävä ensin.

"Pohjoismaalaisena on vaikea olla hämmästymättä siitä, miten vanhanaikaisilta monet amerikkalaiset ongelmat ja keskustelut kuulostavat."

Partanen pyrkii osoittamaan, miten paljon pohjoismaisesta mallista on hyötyä yksilöille ja perheille ja sen myötä koko kansakunnalle. Miten malli edistää menestymistä, onnellisuutta ja hyvinvointia, olematta amerikkalaisten kammoamaa sosialismia. Partanen ei onneksi pelkästään hymistele, vaan tuo esiin myös suomalaisuuden nurjia puolia, samoin kuin amerikkalaisten vahvuuksia. Näitä ovat suomalaisten pessimistisyys ja itsensä (ja toisten) mitätöintitaipumus sekä amerikkalaisten loputon optimismi ja tekemisen meininki, esimerkkeinä. Luonteiden, luovuuden tai bisnesmenestymisen vertailu eri tavoin järjestetyissä yhteiskunnissa on lähinnä kuorrutetta kirjassa, jonka pihvi ovat kolme kovaa elämän peruspilaria: terveydenhuolto, koulutus ja työ.

"Monet amerikkalaiset uskovat silti yhä, että tuloerot ovat väistämättömiä ja jopa suotavia. Se on ymmärrettävää ottaen huomioon, että Yhdysvallat on kauan tunnettu maana, jossa jokaisella on mahdollisuus edetä elämässään. Amerikkalaisessa unelmassa on kyse juuri siitä: tehdään paljon töitä ja noustaan ryysyistä rikkauksiin. Ahkerasti työskentelevät kuuluu palkita työstään, eikä sillä ole väliä, päätyykö yksi rikkaammaksi kuin toinen, kunhan jokaisella on alun perin ollut reilu mahdollisuus menestyä. Mutta Yhdysvallat on luisunut mahdollisuuksien suhteen aina vain kauemmas vastakkaiseen suuntaan. Menestymisen mahdollisuus muuttuu jatkuvasti pienemmäksi."

Ehkä kuorrute on tarpeen vakuuttamaan amerikkalaiset, joille kirja on kirjoitettu. Kohderyhmän huomaa myös siitä, että kirjassa toistellaan samoja asioita hieman eri sanoin, viestin perillemenon varmistamiseksi myös heille, jotka ovat tuohon tyyliin tottuneet ja ehkä ovat myös tottumattomampia lukemaan (asiatekstiä) kuin suomalaiset lukijat. Joka tapauksessa mainio silmienavaus, jonka toivoisin jokaisen lukutaitoisen amerikkalaisen lukevan.

Samoin suomalaisten, jotka ovat tyytymättömiä ja valittavat muutaman kympin terveyskeskusmaksuista tai siitä, että koulu alkaa kasilta kun olisi helpompaa, jos se alkaisi ysiltä, tai että joogaohjaaja on nuiva, viranomaisilla liikaa lomakkeita eikä lähikaupassa ole sirkkaleipää. Miten onnellisessa asemassa olemmekaan! Enkä väheksy kotimaisia murheita, niitä oikeasti on, kun vaikkapa leipäjonoja katsoo. Mutta kun lähtötaso on ihan toinen, perspektiivi avautuu kummasti. Erinomainen herätys siihen, millaisessa yhteiskunnassa haluamme elää. Tämän luettuani aloin jopa hieman ymmärtää Amerikan nykyisen presidentin valintaa: jos tilanne tuntuu toivottomalta, mikä vain muutos tuntunee toivonkipinältä paremmasta.

Kenelle: Kuten edellä sanottu. Vapauden kannattajille. Ensimmäisen maailman ongelmista kärsiville. Yhdysvaltoja ymmärtävään yrittäville.

Muualla: Ina ahmi kirjaa väsyneenäkin. Partanen on tehnyt työnsä laadukkaasti, sanoo Suketus.

Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta. Parempaa elämää etsimässä. (The Nordic Theory of Everything – In Search of a Better Life. Harper ) Tammi 2017. Kirja julkaistiin samaan aikaan englanniksi ja suomeksi.

Helmet-haaste 2018 kohta 39: kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.

Lukupinon Yhdysvallat-haasteessa en löydä kohtaa, johon tämä sopisi. Katsottakoon tämä johdatukseksi aiheeseen.

Kirjailijalta ilmestyi 2015 ensimmäisenä eteläkorealaisena romaanina suomeksi vaikuttava Pidä huolta äidistä, josta suomalaiset pitivät paljon, minäkin.

Samoissa maisemissa henkisesti ja fyysisesti liikkuu myös tämä tarina. Sitä kertoo Jeong Yun, joka saa soiton entiseltä opiskelutoveriltaan ja poikaystävältään Myeong-seolta: heidän ihailemansa professori on sairaalassa, huonona.

Yun lähtee katsomaan professoria ja samalla sukeltaa muistoihinsa. Hän muutti aikoinaan maalta kaupunkiin, sillä äiti toivoi hänen opiskelevan. Yun oli sulkeutunut tyttö, joka ei viihtynyt ihmisten kanssa. Yksinäisyyttä pahensi äidin kuolema, jonka tyttö otti raskaasti. Mutta kun hän tutustui Myeong-seoon ja Miruun, hän ei ollut enää yksin.

Kirja kuvaa haikean kauniisti nuoruutta, ystävyyttä, tunteiden heräämistä ja kasvua, myös kipeitä eroja ja irtiottoja, jotka nekin kuuluvat nuoruuteen. Ihmisten lisäksi se kuvaa paikkoja, näkymiä ja tapahtumia sekä muun muassa ruokaa tarkoin yksityiskohdin, mikä saa lauseet elämään. Lukemissani aasialaisissa kirjoissa muuten usein on näin: syömisestä puhutaan paljon ruokalajit ja niiden valmistustavat huolellisesti selostaen, samoin kuin muutkin arkiset asiat. Ehkä yksityiskohdissa on suosion salaisuus! Ainakin ne tuovat eksotiikkaa länsimaiselle lukijalle, vahvan lisämausteen varsinaiseen tarinaan.

Kirjailija on taitava, mutta edellisen kirjan lumoa en tavoittanut: Yunin kokemukset jäivät sen verran kaukaisiksi, vaikka monta asiaa tunnistan ja kerronnan komeuden huomaan. Teksti tuntui hieman raskassoutuiselta, ehkä juuri suuren detaljimäärän ja verkkaisen, romanttisen, surumielisen vireensä vuoksi. Vaikka paljon tapahtuu! Koko maan ja maailman tapahtumat, demokratian heräily, mielenosoitukset ja kyynelkaasupilvet läikkyvät nuorten tarinan reunoilla. Suurimmat draamat ovat kuitenkin heidän henkilökohtaisiaan, eikä niistä jää keveä mieli.

Kenelle: Tunteikkaalle lukijalle, Aasian ystävälle, kehityskertomusten ahmijalle.

Muualla:Syksyn lehti liikuttui. Kirjasähkökäyrän Mai löysi samankaltaisuuksia Murakamin Norwegian Woodiin. Hyvä huomio, samaa mieltä!

Into 2017. Kustantajan lukukappale.

Viisikymppinen Eeva Ahonen on menestyvän kansainvälisen teräsfirman johtaja, jolle työ on henki ja elämä. Urakeskeisyys ei palkitse, paitsi rahallisesti: Eeva saa burnoutin ja potkut. Hän joutuu etsimään elämisen oikeutusta ja merkitystä muualta kuin työstä.

Tuttu tarina kaikille bisneselämää seuranneille. Yllättävän raikkaasti ohjaaja Mari Rantasila sekä käsikirjoittaja Kirsikka Saari ja käsikirjoittaja-ohjaaja Jenni Toivoniemi ovat aihetta kuitenkin onnistuneet käsittelemään.

Eeva pakotetaan mukaan työkeskuksen toimintaan, mielenterveyskuntoutujana toisten joukossa. Onhan hänet todettu masentuneeksi - kuten burnout-tapauksissa useimmiten on, koska loppuunpalaminen ei ole tautiluokitus. Tavoilleen uskollisena hän alkaa tehostaa työkeskuksen toimintaa, jossa hänen mielestään on "suoritusvajetta" ja "potentiaalia". Seuraukset ovat yllättävät.

Näytelmän idea ei tulkintani mukaan ole esitellä työelämän armottomuutta, vaan keskittyä sen miettimiseen, mistä ihmisarvo syntyy, ja osoittaa tämän mietinnän tärkeys. Eevan sukupolvi, johon itsekin kuulun, on kasvatettu arvostamaan työntekoa ja taloudellista tulosta, minkä jälkeen tulevat muut asiat - kun ne on saatu työllä maksettua. Koska mikään ei ole ilmaista, on jonkun puurrettava niidenkin puolesta, jotka eivät siihen pysty. Näin ajattelemme Eevan kanssa. Vaikka rehellisyyden nimissä, puurtaminen ei ole hyväntekoa, vaan oikeuttaa ennen kaikkea oman olemisen ja suo hyvän omantunnon. On vaikea ymmärtää niitä, joiden mielestä elämässä on keskityttävä elämään ja kokemaan.

Kuten Eevan poika Mika (kuvassa yllä, Arttu Kapulainen) ajattelee. Hän reissaa Aasiassa ja itkee sukupuuttoon kuolevien orankien puolesta, haaveilee dokumenttifilmien teosta ja hakee laajaa näkymää itseensä ja maailmaan. Eeva maksaa, vaikka urputtaa: pojan pitäisi saattaa opinnot loppuun ja hakea töitä. Eevan ja pojan ajatukset törmäyttävät tehokkaasti kaksi vastakkaista maailmankuvaa. Voisivatko ne kuitenkin elää rinnakkain, jotenkuten molemmat jos ei ymmärtäen, edes hyväksyen?

Eevan suhtautuminen työkeskuksen muihin vakiokävijöihin on riemukasta katseltavaa. Kävijät ovat sellaisia kuin ulkopuolisina ajattelemme heidän olevan - lääke- ja päihdetokkuraisia, ylipainoisia ja onnettomia - mutta ovatko he "hulluja", kuten Eeva heitä kotoisasti nimittää? Vai jotain muuta? Ihan vain ihmisiä? Kuvassa alla Eeva pöydän takana, työkeskuksen vetäjä (Paula Siimes) seisomassa vierellään, edessä vasemmalla lähes tuntemattomaksi muunnettu Maria Kuusiluoma kuntoutuja-Pikenä, oikealla nuori syrjäytyjä Elias (Pietu Wikström).

Pirjo Luoma-aho loistaa pääroolissa. Hän tekee Eevasta elävän ja uskottavan, naisen, jonka tuntemuksia ja ajatuksia voi seurata vaivatta, vaikkei hän puhuisi mitään. Tuo ilmeikkyys! Se riemastuttaa, liikuttaakin. Työkeskuksen henkilöt ovat hekin todellisia, vaikka yksiulotteisempia, karikatyyrimaisia. (Ehkä ennakkoluulojen rikkomiseksi mukana olisi voinut olla myös joku, jolla ei ole näkyviä ongelmia käytöksessä tai ulkoasussa.)

Kyllä, Eeva joutuu ajattelemaan "boxin ulkopuolelta". Pahimmat fraasit eivät käy liikaa silmille, tai sanotaan, että siedettävästi, vaikka niitä näytelmään on ripoteltu jokaisen puheeseen. Niiltä ei siis voi välttyä, mutta ne löytyvät eri paikoista, katsojan mukaan. Oli hauska havaita, että yhteiskunnalle työtä tekevän kaverikatsojan mielestä bisnespuoli oli liioiteltu ja Eevan puhe kärjistettyä; minusta yrityspuolen tuntevana ei, päinvastoin. Kärkevämpiä tehokkuuspuheita olen kuullut elävässä elämässä. Minulle taas työkeskuspuoli - "sossupuoli" - oli enemmän kliseistä, kaverin mielestä taas se oli oikeaa ja todellista. Joten oletan, että balanssi on keskimäärin kunnossa.

Näytelmään on ympätty niin monta aihetta, että jokusen olisi voinut karsia: edellä mainittujen lisäksi viitataan uraäidin ja tavaralla kasvatetun lapsen suhteeseen ja toistellaan omituisuuksien hyväksyntää. 12 kerran pyöriminen on vaaraton neuroosi, mutta aika turha tässä. Naisen ikää korostettiin tiuhaan: oman kokemukseni mukaan jopa tai etenkin nuoremmat sairastuvat burnoutiin. Ehkä tässä vedettiin liikaa mutkia suoriksi; ikääntyvien työnsaannin vaikeudet ja burnout ovat eri asioita, vaikka johtavat ehkä samaan lopputulokseen. Läheisyyden ja seksin tarve sekä itsensä naurettavaksi tekeminen puolestaan olivat hyviä vetoja; ne koskettavat useimpia henkilöitä niin lavalla kuin tosielämässäkin, missä tahansa aikuisiässä.

Viihdyin katsomossa: periteatterillista liioittelua ja kärjistystä, mutta sen vastapainona arkeen veto onnistunutta. Ei tuo hätkähdyttäviä oivalluksia, mutta harvoin arkikaan sen tekee. Välillä naurattaa, vaikka aiheet eivät ole naurettavia. Nokkela sanailu ja Eevan sinnikkyys tuovat komedia-ainesta. Pidin siitä, että asiaan mentiin reippaasti heti, ilman turhia pohjustuksia. Henkilöiden ja maailmankatsomusten vastakkainasettelusta muodustuu yhteistyötä, kuten hyvässä sadussa kuuluu. Pelkäsin loppua: kuinka lälly se on? Kestettävä, sanoisin. Näyttelijätyö on varmaa kaikkien osalta, mutta eniten ylistän pääosan esittäjää, jonka taito, kauneus ja karisma ihastuttavat. Näytelmän kesto on oivallinen, kaksi tuntia väliaikoineen. Jotta työtätekevä jaksaa taas aamulla herätä puurtamaan.

Kuvat: Kansallisteatteri/Mitro Härkönen

Kenelle: Työelämässä sinnitteleville, syrjäytymistä pelkääville, syrjäytyneiden läheisille, arkitaidetta hakeville.

Muualla: Kevyt hupailu, jonka aikana saa purkaa myös työelämän vaatimusten tuottamaa stressiä, sanoo Laura.

Kansallisteatteri: Masennuskomedia. Ohjaus Mari Rantasila, käsikirjoitus Kirsikka Saari ja Jenni Toivoniemi. Rooleissa Arttu Kapulainen, Maria Kuusiluoma, Pirjo Luoma-aho, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Tuomas Uusitalo ja Pietu Wikström (TeaK). Toimivan lavastuksen on suunnitellut Katri Rentto (se iso pupu on pelottava!).

Lisätietoja Kansallisteatterin sivulta

Seilin saareen ja sen synkkään historiaan spitaalihoitoloineen ja mielisairaaloineen tutustuimme jo Katja Kallion Yön kantajan ja Amanda Ahosen myötä. Myös Holmström viittaa Amandaan, mutta tarina ja käsittely ovat omia. Kirjat täydentävät kiinnostavasti toisiaan, kuten Kirjaluotsi toteaa.

Sielujen saari koostuu kolmen naisen tarinasta: mielenterveyden hoitoon passitettujen Kristiinan ja Ellin sekä hoitaja-Sigridin, joista jokainen valottaa tuolloista yhteiskuntaa, mielisairaanhoitoa ja naisen asemaa omasta kulmastaan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun loppuun ja seuraavan vuosituhannen alkuun eli noin sadan vuoden taakse.

Kristina joutuu saarelle vakavien ongelmien vuoksi. Hänen mielensä järkkyy pahasti, mikä ei ole ihme, kun hänen tarinansa aukeaa. Helpolla ei Holmström lukijaa päästä, niin rankkoja tapahtumia hän kertoo. Sydämessä kääntyilee ruosteinen veitsi niitä lukiessa. Miten epätoivoinen tilanteen täytyy olla, että oman lapsen voi tappaa.

"Seinät puristivat hänet sisäänsä ja hän lähti pihalle päästäkseen niitä pakoon. Mutta ne olisivat yhä edelleen mökissä, kun hän kääntyisi ja menisi sisään, ja oli iltoja joina hän olisi tehnyt mitä tahansa, ettei olisi tarvinnut palata."

Elli on herrastyttö Kristinaan verrattuna. Eikä nykyajan mittapuulla todennäköisesti lainkaan mielenterveyspotilas, vaan nainen, joka tekee uhmakkaita tekoja eikä noudata seuraelämän standardeja. Hoitoon vain! Tuolloin perheen mies - aviomies, isä tai veli - päätti naisen kohtalosta. Hankala tapaus saatiin yhdellä allekirjoituksella pois silmistä ja mielestä.

"- Minun vanhempani... äiti ja isä. He tulevat hakemaan minut kotiin. Eivät he anna teidän pitää minua täällä. Tohtori Mikander painaa sormenpäänsä vastakkain, ja kädet keinahtavat pariin kertaan pöytää vasten. Sitten hän yhtäkkiä nojautuu taaksepäin ja nostaa jälleen polven toisen päälle. - Neiti Curtén, en minä pidä teitä täällä. Juuri vanhempanne halusivat, että teidät otetaan sisään. Ja hyvä niin, sillä te olette sairas. Pahinta on, että te ette näytä käsittävän sitä itse."

Sigrid on valinnut asuin- ja työpaikkansa itse. Hän viihtyy saarella, ja ajan myötä siitä tulee koti. Vaikka hän on vapaa, häntä kiehtoo syrjäisyys ja rauha, vaikka toki suunnitelmissa on avioituminen ja poismuutto, kun aika on sopiva. Sota muuttaa suunnitelmat, vaikka saarelaiset ovat turvassa.

"Toisinaan hän sääli heitä [potilaita], kun näkee miten he kaipaavat pois, mutta samalla hän tietää, etteivät he pärjäisi ulkopuolella, yhteiskunnassa. Yhteiskunta on ankara äiti. Se ei rakasta ketään. Se esittää pelkkiä vaatimuksia, palkitsee vain harvoin. Ei yhteiskunta rakasta Sigridiäkään, mutta se hyväksyy hänet, koska hänestä on hyötyä. Se, joka ei ole hyödyksi, saa pärjätä omillaan."

Eristetty yhteisö on tiivis, ja sinne muodostuu oma pieni yhteiskuntansa sääntöineen ja hierarkioineen. Holmström kuvaa sitä rikkaasti ja elävästi: juuri noin voi kuvitella naisyhteisön toimivan. Hän kertoo tarkasti henkilöiden taustat ja elämäntarinat, joten lukijan on helppo eläytyä. Etenkin Kristina tulee lähelle, ja tunsin painavaa sääliä ja surua hänen puolestaan. En tiedä, onko Kristinalla tai muilla henkilöillä todellinen esikuva; tiedän Holmströmin paljon tutkineen ajan asiakirjoja. Ehkä romaanin henkilöt ovat synteesi useammasta oikeasti saarella asuneesta?

Joulun vieton kuvaus on yksi kirjan koskettavimpia.

"He istuvat pöydässä höyryävät, tuoksuvat annokset edessään ja puhuvat toistensa päälle silmät loistaen ja posket punaisina ja kertovat jouluista kotona, lapsuuden, nuoruuden jouluista, kun he itse olivat äitejä ja sisaria ja rouvia ja pyörittivät isoa huushollia. Kuuluu jatkuvasti äänekästä naurua ja käsin näytetään joulukinkkujen kokoa ja kuusen korkeutta. He pudistavat päätään muistellessaan miten uuvuttavaa oli seistä hellan ääressä koko viikko ennen varsinaista juhlapäivää ja miten jalat turposivat, ja he naurahtelevat lasten kärsimättömälle odotukselle. Joku vaikenee kesken lauseen ja katsoo ehkä hiukan liian pitkään lautaselleen samalla kun vierustoveri yrittää olla huomaamatta ruokaan putoilevia kyyneliä."

Holmströmin tapa kirjoittaa poikkeaa Katja Kallion tyylistä. Siinä missä Kallio kuljettaa lukijan Amandan mieleen ja Seilin saarelle niin, että tarinaan uppoaa kuin uneen, Holmströmin kuvaus on asiallisempaa, lähes dokumentinomaista runsaine yksityiskohtineen. Mikä ei tarkoita, että se koskettaisi vähemmän; tiedon paljous ja sen suora esilletuonti tuo vaikuttavuutta. Se tehoaa, ainakin minuun. Kallion kirja on kuitenkin yhtenäisempi, yhden päähenkilön tarinana "helpompi", ja sisältää lumoa, jota Holmström ei kokonaisuutena luo samalla voimalla. Silti, kuten Kallionkin kirja, Sielujen saari nostaa tärkeitä teemoja ja hätkäyttää lukijaa niin sisällöllään kuin taitavalla tekstillään.

Kenelle: Hulluutta hätkähtämättömille, naisen aseman kehityksestä kiinnostuneille, vetävän realistisen romaanin ystäville.

Muualla: Veret seisauttava, sanoo Annika Rakkaudesta kirjoihin. Monin tavoin upea, kaunis teos, sisältä ja ulkoa, sanoo Marika Usvasta.

Runeberg-palkinto myönnetään Runebergin päivänä 5.2.2018, ehdokkaat ovat alla. Kirin kovaa, jotta saisin luettua kaikki romaanit siihen mennessä (eli muut kuin Kulmalan teokset). Ehtii ehtii...

Johanna Holmström: Sielujen saari. Otava 2017.

Anu Kaaja: Leda
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin
Juha Kulmala: Ränttätänttä
Rosa Liksom: Everstinna
Miki Liukkonen: O
Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti
Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Helmet-haaste 2018 kohta 37 täpätty: Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi. Sisareni toinen nimi on Johanna.

Mona on töissä varastossa, tyytyväisenä. Työssä ei tarvitse kohdata ketään - pomo on huomannut, että se on Monalle sopivinta - ja tavaraa noutaessa voi välillä pujahtaa hyllylle pikku nokosille. Mona rakastaa ymmärtäväistä pomoaan.

Eräänä päivänä Mona eksyy tutun varaston sokkeloihin. Yllättäen hän huomaa olevansa suurella esityslavalla, yksin. Tai tarkemmin katsoen ei oikeastaan yksin, sillä lavalla on joku toinenkin, piilossa lakanan alla. Ruumis! Monan äidin!

Kukapa ei järkyttyisi moisessa tilanteessa. Monan kirjanmittaista monologia äidistä on paljastavaa tutkiskella. Järkytyksen ja ällistyksen lisäksi hän kiukustuu, suree, kaipaa, syyttää, kyselee, epäilee, muistelee ja pelkää, muun muassa. Eikä huumorintajukaan unohdu.

"Miks tää kaikki yhen ruumiin takia. En mä ymmärrä mitä tässä nyt mulle kerrotaan. Jaahas. Mä luulen, et tässä nyt jo mulle jotain kerrotaan, voi hyvää päivää! Ei se niin mee, et kaikki maailmassa ja missä vitun rinnakkaistodellisuuksissa olis niinku mun takia, etä mä oisin joku saatanan päähenkilö tässä minkä vuoksi maailmankaikkeus kiertyy ja tapahtuu. Mä on niin niin uskomattoman paska tyyppi. Mut sitä mä vaan mietin, että aika jännä."

Välillä Mona piipahtaa kotona, miehensä ja pienen tyttärensä luona. Hän ei voi hyvin, et varmaan ylläty. Mies on huolissaan, mikä ärsyttää Monaa. Varmuuden vuoksi mies nukkuu tytön kanssa samassa huoneessa. Miehellä ei liene aavistustakaan, mitä kaikkea vaimon päässä liikkuu.

"Ihmiset puhuu niin helvetisti, mistä se puhe tulee, en ymmärrä. Niille tulee mieleen kaikenlaista jaettavaa, ne sanoo asioita. Ne todella puhuu kaiken aikaa, se viehättää niitä. Mistä suuhun voi tulla niin paljon sanoja, kokee tärkeeks niin monenlaiset asiat, niin tavalliset asiat, ja kuinka pitkään ne osaakaan niistä jauhaa."

Tajunnanvirtaa on riemastuttavaa lukea, vaikka aihe on vakava, niin vakava, että se vie Monan näyttämölle. Mona pohtii asioita konkreettisesti, yllättävästi hypähdellen, mielleyhtymästä toiseen. Hän käy "lavaesityksessään" läpi laajan tunneskaalan, jonka purskauttaa liikkeelle pettymys äitiin ja oma tuore äitiys, luulen. On paljon, jota hän itse olisi äidiltään toivonut mutta ei saanut. Kuten kosketusta.

"Kosketus on siitä hankala puute, että sitä et korvaa millään. Jos se puuttuu alussa, se puuttuu aina. Sitä ei korvaa myöhempi kosketuksien Niagara, se vaan vie menneisyyden puutteen aavikolle, mut ei ala rakentaa mitään mikä jäi rakentumatta, seison tässä ja alussa enkä voi sille mitään. Mitään ei voi. Mut mä yritän kyllä. Ehkä mulle ei oo kerrottu kaikkee."

Esitys on Monan tapa käsitellä asiaa ja pyrkimys olla itse hyvä äiti, tulkitsen: ennen siihen pääsyä on tiedettävä, millainen äiti on hyvä, millainen ei. Petollisen vaivattomasti imemme edellisen sukupolven haitalliset toimintatavat itseemme ja siirrämme samat ongelmat eteenpäin. Käsittelemättöminä ne saattavat suistaa masennukseen. Tai näyttämön lavalle, puhumaan äidille.

"Vittu että vitutti olla lapsi. Aina jonkun toisen määräiltävissä. Tää tällanen teidän aikuisten määräysvalta tuntu vaan huonoissa kohdissa, ei tullu turvallinen olo, alko vaan vituttaa. Miten mä sit selviin, miten ikinä selviin, nyt mun elämässä kaikki näyttää aivan uskomattoman vaikeelta, ja sit sä äiti, nyt vielä sä äiti, et tää suru tässä, äiti."

Kirja ei ole helppo: kiihkeä tykitys käy tunteisiin, tartuttaa kiihkeytensä. Osumia omista tai läheisten äitikokemuksista napsahtelee otsaan, saa sen pienille mustelmille. Puhekielistä, jaksottamatonta tekstiä tulvii silmille, kärsimättömästi. On pakko pitää taukoja ja hengitellä.

Aiemmin lukemiani Marjo Niemen kirjoja Miten niin valo ja Ihmissyöjän ystävyys olen sanonut oudosti hykerryttäviksi. Samaa voin sanoa tästä. Kiihkoa, surrealistista otetta ja kekseliästä sanankäyttöä löytyy kaikista. Vaikka niiden lukeminen ei ole pehmoista, koskaan ei harmita, että siihen on ryhtynyt. Lukija jää selkeästi saamapuolelle.

Kenelle: Äitiyden pohtijoille, raamia rikkovaa proosaa pelkäämättömille, tajunnanvirtaa jaksaville.

Muualla: Yksi vuoden raskaimpia mutta samalla eniten ajattelemaan sysääviä kirjoja, miettii Tekstiluolan Tuomas. Maanisen psykoottinen romaani, sanoo KosminenK ja analysoi hyvin näyttämön käyttöä tapahtumapaikkana.

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti. Teos 2017.

Kirja on Runeberg-palkintoehdokkaana näiden lisäksi. Palkinto myönnetään 5.2.2018.

Johanna Holmström: Sielujen saari
Anu Kaaja: Leda
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin
Juha Kulmala: Ränttätänttä
Rosa Liksom: Everstinna
Miki Liukkonen: O
Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Niminovellia lukiessani iski tunne, että olen lukenut tämän ennenkin. Joskus alakoulussa tai niillä main. Hetken muisteltuani nimi tarkentui: Siihen aikaan, kun isä lampun osti. Mitä, ovatko kirjan novellit modernisoituja versioita vanhoista? Ainakin ensimmäinen on, ja ilmeisesti muutama muukin, kun asiaa googlailin, mutten niitä tunnistanut. Yritin unohtaa havainnon, olla miettimättä mahdollisia esikuvia ja pysyä uteliaana sille, mitä ja miten Salmenniemi sanoo.

Uraanilamppu vaikuttaa hyvältä valinnalta aloitusnovelliksi. Kirjailija sytyttää kirkkaan valon lukijalle käydä lukemaan eteenpäin? Tai: varokaa silmiänne, kohta tulee tavaraa, joka voi sokaista. Vai onko ajatus ennakoida ydinsotaa? Valo valaisee luita myöten - vain rangat jäävät jäljelle?

Krematorio-novellissa hypätään tiukasti tähän päivään ja pakolaisiin. Suuriin odotuksiin, tuhon todennäköisyyteen. Novellissa Kertomus ollaan taas turvallisessa arjessa, lukemassa. Yrittämässä ymmärtää. Tai noudattaen annettua neuvoa, joka on annettu tosissaan tai sitten ei.

"Ensi lukukerralla ei kannata edes yrittää miettiä, mitä kertomuksessa tapahtui, kannattaa vain pysähtyä nauttimaan kielestä, siitä miten kieli soi ja viettelee mukaansa."

Fantastinen salaattihuvittaa tänä ruokahypen aikana. Toivottavasti se päätyy johonkin ruokablogiin. Fyysisiin yksityiskohtiin keskittyvä Toiminta vie ajatukset kouluaikaan, jossa varhaisteinipojat väsäsivät samantyylisiä ainekirjoituksia ja nauraa rätkättivät. En pitänyt ideaa nerokkaana silloin, en tee sitä nytkään. Kuten en myöskään kirjailijan elämän kuvausta noin yleisesti ottaen, vaikka novelli kustannustoimittajan kanssa käydystä keskustelusta Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani on aiheesta lukemistani tarinoista parhaasta päästä ironiansa ja päättömyytensä ansiosta.

Mitä Salmenniemi novelleillaan sanoo? Maailma on vinossa, kirjailijana olo tuskaisaa mutta palkitsevaa (sen vinon huomaamisen takia), miehen elämä synkeää? Näihin tummiin suuntiin lukija saa vahvoja viitteitä, mutta silti tekstiä on simppelisti sanottuna kiva lukea; se kantaa.

Sisältö yllättelee: Salmenniemi luo 13 novellillaan lukijalle runsaasti mielleyhtymiä, niin että kirja on täydempi kuin kansiensa välinen tila. Vaikka osa meni viuhuen ylhäältä ohi (en varmaan tajunnut hienoja intertekstuaalisia viittauksia tai muita tehokeinoja). Mutta teksti soljuu ja solisee vaivatta yli kivien ja karikoiden, saa lukijan luottamaan jatkumoon ja luo eteenpäin menon tuntua, vaikka aiheet välttämättä eivät. Hieno näyte suomen kielen taipumisesta tuoreesti ja kirjailijan osaamisesta kielen tuntijana ja käyttäjänä.

Kenelle: Pohtivalle lukijalle, itsestäänselvyyksien inhoajalle, kielitaidon ihailijoille.

Muualla: Tuija ei jäänyt välinpitämättömäksi. Nyt ollaan tilassa, jossa normaali määritellään uusiksi, sanoo Lukupinon Simo.

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja. Siltala 2017.

Helmet-haaste 2018 kohta 9: kirjan kansi on yksivärinen.

Kirjaa on kehuttu niin, että uteliaisuudesta siihen tartuin. Vaikka hieman uumoilin kuulemastani, ettei erilaisiin miehen elämäntilanteisiin pureutuva teos ole mukavuusalueellani. Kuten kauniisti sanotaan kirjasta, joka ei kolahda. Näin kävi, melko lievästi kolahtaa, vaikka hetkensä tekstillä on, ja kirjailijan työn jatkoa voi luottavaisena odotella.

Esikoiskirjailija Koistisen kymmenestä novellista pidin eniten niminovellista: Raimo aloitti laskemisen jo 7-vuotiaana, kun oppi ukiltaan hienon kuuloisen sanan. Miljardi.

"Ällät ja ärrät loiskuttivat sylkeä suussa. Miljardi oli metallinmakuinen, upea asia, samanlainen kuin uusi auto tai avaruusase. Raimo hyppäsi kissan yli, mummin säärien yli ja vielä keinutuolin jalasten yli ja juoksi ulos pyöräilemään kovaa, sillä kaikki oli nyt selvää, piti tulla astronautiksi ja päästä miljardiin. Ja piti aloittaa heti."

Raimo oli siis virkamies jo pienenä, kuten novellissa viitataan, ja virkamies hänestä tuli. Numerotajunsa ansiosta menestyvä, sellainen, joka rauhoitti ihmisiä uutisia varmuudellaan ja avusti ministereitä lukujen kanssa. Avioliittokin on virkamiesmäinen. Mihin asti elämässä Raimo pääsee laskemalla, se selviää tarinasta, tai ainakin kuusikymppiseksi asti. (Ehkä se on raja, jonka jälkeen ei elämää enää katsota olevan, kuten keskusteltiin Kirjojen kuisketta -blogissa Maire Solluvan kirjan yhteydessä.)

Myös novellit Kekkosen lasit ja Australian näköinen pöly ovat tehokkaita ja koomisia tilannekuvauksia; toinen perheen perustamisen alkuhetkistä ja Tamminiemen museossa vierailusta, toinen nuorisojoukon krapulapäivästä, hieman Pussikaljaromaanimaisesti.Jos asianne koskee säästämistä vie vaihteeksi vanhemman miehen arkeen, taisteluun nettipankin kasvottomuuden kanssa. Novellilla on yllättävä lopetus!

Myös Minä en tiedä mitä terveiset ovat kertoo aikuisesta miehestä, 34-vuotiaasta Eerik Kokkosesta, jolle tekisi hyvää olla sosiaalinen, ottaa kontaktia, tolkuttaa hänelle Unto Länki. Eerik tekee parhaansa. Bisnesmenestys ei välttämättä takaa menestystä ihmisten parissa. Novellissa on viihdyttävät hetkensä. Samoin novellissa Lonely Planet - idea on mainio, kehitysapulapsen kummi menee rehvakkaasti tapaamaan kummilastaan maailmalla - mutta toteutus jää ideaa vajaammaksi.

Loput novellit jäivät läpilukaisuksi; pelimaailma tai nuorten biletys eivät jaksa innostaa, edes kehyksenä isommille teemoille, joita tietenkin jokaiseen novelliin voi sijoittaa. Tai toisinpäin: novellin voi sijoittaa elämään, ja jos se sopii, se toimii. En löytänyt sopivaa sijoituskohtaa. Mikä juttu se toistuva kenkiin räkiminen on, nuorisolaisten huumoria? En ole teoksen kohderyhmää, en viehättynyt, vaikka kirjoittajaa ihailen nokkelan ja perusosaavan tekstin puolesta. Oikealle lukijalle uskon kolahtavan, ja tekstillisesti laadukkaana kirjaa voi huoletta kiinnostuneille suositella.

Muualla: Koistinen kirjoittaa taidokkaasti - vahva avaus, sanoo Lukuisan Laura. Jos laskisi yhden luvun sekunnissa, miljardiin laskeminen kestäisi 31,7 vuotta, laski Hanna kirjokannesta, ja vaikka nautti ihmiskuvista, hän ihmetteli, miksi kaikki päähenkilöt ovat miehiä. No, en tiedä, se on kirjailijan valinta, joka käy ilmi jo kirjan nimestä. Jotenkin miehekästä.

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin. Kosmos 2017.

Kirja sai Kalevi Jäntin nuorille kirjailijoille suunnatun palkinnon. Se on myös Runeberg-palkintoehdokkaana alla mainittujen lisäksi. Palkinto myönnetään 5.2.2018.

Johanna Holmström: Sielujen saari
Anu Kaaja: Leda
Juha Kulmala: Ränttätänttä
Rosa Liksom: Everstinna
Miki Liukkonen: O
Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Helmet-haaste 2018 kohta 25: novellikokoelma.

Nyt on novellia, jota ei tarvitse pinnistellä. Neljän pojan äiti, yhdysvaltalainen kirjailija Lucia Berlin teki perheensä elättämiseksi töitä siivoojana, ensiavussa, pesulassa, kaupassa, toimistossa ja vaikka missä. Asuinpaikkojakin hänelle kertyi useita, samoin avioliittoja, eroja ja muita isoja elämänkäänteitä. Berlin kutoi kokemaansa fiktiivisiin kertomuksiinsa, mistä suuri kiitos: niitä jaksaisi lukea loputtomasti.

Kokoelma on terävä, fiksu ja viihdyttävä. Berlinin pitkä ja lavea elämänkokemus näkyy ja kuuluu. Hän ei ole turhantärkeä eikä korrekti, vaan sanoo hienostelematta. Eikä aina edes sano, vaan olettaa lukijan tajuavan ja on jo muualla, usein seuraavassa tarinassa (naureskellen lukijan ällistykselle, luulen). Koukku on usein aivan kertomuksen lopussa, tai eräs koukuista. Tätä haluan seurailla!

Kertomuksia on peräti 25, osa hyvin lyhyitä. Teksti on nasevan ytimekästä ja osuvaa, se ei rönsyile, vaan etenee harkitusti mutta nopein kääntein, taitavasti rytmitettynä. Lisäksi se on uskottavaa; feikkituntua ei tarvitse pelätä, mistä kiitos myös vivahteikkaalle käännökselle. Yksi yhteen todella tapahtuneen kanssa kertomukset eivät ole, vaikka kirjailija lainaa paljon kokemuksistaan, jopa henkilöitään, ainakin isoäiti Mamie ja kaunotarserkku Bella toistuvat useammassa kertomuksessa. Alkoholi oli Berlinille ongelma, ja sitäkin hän hyödyntää tarinallisesti, muun muassa hienossa novellissa Kaikki karkaa käsistä.

Kuten yleensä kokoelmissa, niminovelli on tässäkin parhaasta päästä. Varakkaiden perheiden siivooja antaa vinkkejä samaa työtä tavoitteleville. Vinkeissä ei neuvota puhdistustekniikoita, vaan asiakkaan käsittelyä. Tyrskähtelin naurua moneen kertaan.

"(Vinkki siivoojalle: älä tee töitä ystäville. Ennemmin tai myöhemmin he kääntyvät sinua vastaan, koska sinä tiedät heistä niin paljon. Tai sitten sinä lakkaat pitämästä heistä - samasta syystä.)"

Hyvät ystävät -novelli yllättää ja myötänolostuttaa. Klassikko! En uskalla kertoa juonesta mitään, ettei idea mene pilalle. Ystävyyden ja yksinäisyyden mietinnästä kuitenkin on kyse.

Tunnelmaltaan vakavampi on koskettava Tiikerinpuremia, jossa nainen yllätysraskauden alkutaipaleella menee hakemaan laitonta aborttia. Tunnelmista puheen ollen, niitä Berlin luo taitavasti. Huumori on tummaa ja sitä on paljon. Ja suomalaiset mainittu! Heitä muutti kaivostöihin Amerikkaan aikanaan paljon. Sauna- ja rakastelutapojen kuvauksen lisäksi kommentoidaan heidän sisustustyyliään, tämä novellissa Hyvät ja pahat:

"- Sinua ei lika tunnu haittaavan. Hyvä juttu", neiti Dawson sanoi säteilevästi hymyillen. - Minä olen kasvanut kaivoskaupungeissa. Niissä on likaa riittämiin. Tosin sielläkin suomalaisten ja baskien mökit olivat sieviä, niissä oli kukkia ja kynttilöitä ja kauniskasvoisen Neitsyen kuvia."

Amerikkalainen tapa kirjoittaa esipuheita ja alkusanoja tuskastuttaa: en tajua ideaa. Miksi pohjustella ja kehua kirjaa ("Mikä äännemaalailu, mikä rytmi!"), jonka lukija on jo valinnut - ja näkee itsekin lukiessaan, millainen kirja on. Analyysit luen mieluummin luottoblogeista kuin tuntemattoman kynästä. Lopussa on kerrattu vuonna 2004 kuolleen Berlinin tuotanto ja elämäntarina tiiviisti, se antaa infoa ja on paikallaan. Laitan loppulauseeksi mietityttävän sitaatin novellista Ensiapupolin päiväkirja.

"- Yhden asian minä kuolemasta tiedän. Mitä 'parempi' ihminen, mitä hellempi, iloisempi ja huolehtivampi, sen pienemmän aukon hänen kuolemansa jättää."

Teki mieli ahmia yhdeltä istumalta, toisaalta viivytellä, että luettavaa riittäisi mahdollisimman pitkään. Onneksi näitä on tulossa lisää: toinen osa julkaistaan syksyllä!

Kenelle: Tässä olen samaa mieltä kuin johdannon kirjoittaja: en keksi ketään lukevaa aikuista, kuka näistä todennäköisesti ei pitäisi. Fiksua viihdettä hakeville. Vahvan tekstin ystäville.

Muualla:Lukuisan Laura löysi uuden lempikirjailijan. Berlinistä tuli myös Suketuksen lempinovellisti.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia. Suomennos Kristiina Drews. Aula & Co 2017.

Lukupino Yhdysvallat-haasteessa sijoitan kohtaan 1, pikkukaupungissa tapahtuva kirja, koska aika moni novelleista sijoittuu näin. Enkä missään mainituista paikoista ole käynyt, joten Helmet-haasteessa kävisi kohta 26. Mutta täppään siitä kuitenkin kohdan 15, palkitun kääntäjän kääntämä. kirja. Kristina Drews on saanut urallaan mm. valtion kääntäjäpalkinnon ja Mikael Acrigola -palkinnon.

Novelleilla jatketaan, mutta uutukaisista hyppään sadan vuoden taakse: novellien lisäksi Toivo Tarvas kirjoitti "nykyaikaisia romaaneja", nuorten kirjoja ja ainakin yhden näytelmän. Wikipedian mukaan hän myös työskenteli Suomalaisessa Kirjakaupassa ja vakuutusalalla.

Antti Majander kertoo HS:ssä tänään Tarvaksen olleen mukana kirjailijaporukassa 1917 oudolla laivamatkalla Helsingin Kauppatorilta Santahaminaan. Valkoiset olivat viemässä punaisten puolella toiminutta Irmari Rantamalaa (alias Maiju Lassila) teloitettavaksi. Mutta hän joko hyppäsi itse laivasta ja hukkui tai hänet tapettiin. Totuutta ei saatu koskaan selville, kirjailijat pitivät suut supussa.

Se kytköksenä päivän historia-aiheeseen, sisällissotaan, mutta novellikirja, jonka juuri luin, on kirjoitettu ennen sitä. Nimensä mukaisesti se haikailee Helsingin katoavien piirteiden ja paikkojen perään ja tämän ajan ihmistä riemastuttavasti päivittelee kaiken nopeaa muuttumista ja uudistusvimmaa. Ei siis mitään uutta auringon alla!

Kymmenestä novellista nousi esiin etenkin Murtokadulla, joka kertoo nykyisen Kaisaniemenkadun rakentamisesta. Tiivis kortteli oli puhkaistava, kun liikenne kasvoi. Kadun tieltä purettiin huolella rakennettuja kivitaloja, mikä suretti rappari Kristian Hartzellia, joka oli useimpia Helsingin taloja ollut itse rakentamassa, tätäkin nyt purettavaa.

"Hartzellista tuntui, niinkuin hajoamaisillaan oleva kivimuuri lasittomine akkunoineen olisi muistuttanut hirveän suurta pääkalloa, jonka silmäreijistä aivot olivat valuneet ulos. Hänestä tuntui, niinkuin sen epäsäännölliset hampaat olisivat irvistelleet kuoleman ja häviön kaameata virnistystä... Hänen oli oudon paha olla tuota säälimätöntä hävitystä katsellessaan."

Myös Hartzellin poika Vilho osallistui purkutöihin, ja tytär Santra toi heille kahvia. Sitten tapahtuu jotain peruuttamatonta; miehen pahat aavistukset käyvät karmealla tavalla toteen.

Enkeltensä vel -novelli vie kesään, jolloin peltiseppä Pettersson ja maalari Silvo olivat lähettäneet perheensä maalle ja päättävät itse rentoutua, kun nyt aukesi tilaisuus. Lukija saa kulkea miesten mukana matkan Punavuorten pahamaineisissa kapakoissa ja palata Petterssonin kanssa samoille paikoille viidentoista vuoden kuluttua. Mutta kaupunki on muuttunut tuosta ensimmäisestä reissusta, puutalojen sijalla on kivitaloja, vanhat tutut kapakat ovat hävinneet! Uudet eivät tunnu samoilta.

"Mutta hänellä oli siinä sanomattoman ikävä, pala kurkussa ei tahtonut millään painua alemmaksi. Tuntui niin yksinäiseltä ja katkeralta. Ei ollut edes soittoakaan niinkuin 'Enkelten sävelessä'..."

Hautoja kohti kertoo pesutuvasta vilustumisen uhallakin kurkkivista rouvista, jotka harrastuksekseen vahtivat ohikulkevia hautajaissaattoja, etenkin eräästä, joka valppaimmin maahanpanijaisten aikataulua seuraa.

"- No tartteekos Sundbergskankaan aina olla niin hassu niiden hautajaisten perään? - Jotain vaihtelua kait minäkin sentään tarvitten. Tänään pitäisi olla oikein hauskat hautajaiset flakujen ja kranssien kanssa."

Tarvas kertoo lisäksi höyrylaivan palosta, lääketieteen ylioppilas Niilo Ottelinista, joka asettaa suuret vaatimukset käyttämälleen yleiselle saunalle, neiti Ottilia Silfverbäckistä, jota maistraatti vaatii korjaaman kadun neidin ison keskustatalon kohdalta (hävytöntä, kallista!), kahviputkan pidon haasteista (kahviputkalla"tiedettiin ihmisten asiat ja maailman uutiset paremmin kuin monen aviisin toimituksessa") sekä Antti Pelttarista, joka joutuu siirtämään perinteistä tupakanmyyntipistettään sillan korvalla, kun Pitkääsiltaa aletaan rakentaa ja entinen silta puretaan. Kokoelman alussa on kaupungin kauneutta ylistävä prologi ja lopussa tunteikas epilogi ihmisiä vihaavasta piilipuusta - kuin traagisempi versio episodista Lasipalatsin kulmalla vuonna 2003!

Tarvas luo mainioita, draamattisia tuokio- ja henkilökuvia lyhyesti ja lörpöttelemättä. Sadan vuoden takainen kaupunki avautuu lukijalle aitona ja liikuttavanakin; silloiset paikat ovat ehkä kadonneet, mutta monta tuttua piirrettä on näkyvissä, kuten ahkera rakentaminen ja keskustan toimivuuden miettiminen. Politiikasta ja sodasta ei puhuta, paitsi muutamana verhottuna viittauksena. Toki koko kokoelman voi nähdä tulevaisuuden pelkona, onhan se häpeämättömän nostalginen ja uutta vieroksuva, mutta lähinnä pidän sitä rakkaudentunnustuksena Helsingille ja sen ihmisille. Riemastuttava teos, jonka lukeminen oli iso ilo.

Helsinki-aihe on lemppareitani, etenkin sen historia. Minulla on pieni kokoelma aiheen kirjoja, ja siihen Tarvas on itsestäänselvä lisä: onneksi löysin alkuperäisen kirjan divarista. Ja divarinpitäjä kääri sen hienoon, vanhan ajan lahjapaperiin! Mutta jos ei divari tärppää, kirja on saatavilla myös uutena näköispainoksena ntamon nettikaupasta.

Muualla: Kirjasammon ansiosta kirjan olemassaolon havaitsin.

Toivo Tarvas: Häviävää Helsinkiä. Otava 1917.

Helmet-haaste 2018 kohta 4: kirjan nimessä on jokin paikka.

Kirjablogien klassikkohaasteen koko nimi on oikeastaan Klassikko, jota en häpeäkseni ole lukenut. Tämä on sellainen, suorastaan nolottaa, että luin sen nyt ensi kerran. Sillanpää on sentään ainoa suomalainen kirjallisuuden Nobel-voittaja. Mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan; kotimainen vaihtoehto tuntuu nyt sopivalta, ja tämä nimenomainen kirja sisällissodan muistovuoden takia.

Alaotsikko on Päättynyt suomalainen elämäkerta. Se seuraa 1857 syntyneen Juhan elämää alusta loppuun, kuten otsikko paljastaa. Juha syntyi nälkävuosien kynnyksellä "perjantaina ennen Mikonpäivää" Satakunnassa Penjami-isännän ja tämän kolmannen vaimon Maijan lapseksi. Loppunsa Juha kohtaa sisällissodassa, ruumispinon painikkeena.

Miten Juha päätyi luodin eteen? Mies, joka ei rettelöinyt, ei tehnyt kenellekään pahaa", kuten hän itse ajatteli. Viinaan menevä Penjami menetti talon velkoihinsa, ja Maija poikineen joutui etsimään uuden kodin ja leivänsyrjän muualta. Siitä alkoi Juhan epätoivoinen vaellus elannon perään, talosta toiseen, lapsen kasvu mieheksi.

Juhan, Jussin, elämää leimasi puute, nälkä ja epätietoisuus. Toivo paremmasta pilkahteli haaveissa välillä, mutta epävarmuus ja avuttomuus yleensä voittivat. Mies ei koskaan pääse olemisessaan niskan päälle, puuttuu taitoa ja tietoja, kykyä ajatella ja olla oma-aloitteinen. Edes ulkonäkö ei ollut edullinen, sympatiaa herättävä. Sääli lienee ollut tunne, jota Jussia kohtaan viisaammat olisivat tunteneet, jos sellaiseen kellään noina aikoina olisi ollut varaa ja kiinnostusta.

Renkinä ollessaan Juha tutustuu piika-Riinaan ("hieman irrallinen ja löyhäluonteinen") joka järjestää avioliiton: hän kun sattuu olemaan raskaana jo ennestään ja Juha on sopivasti hollilla. Tunteilla ei pelata sen enempää. Torppareina perustettiin yhteinen koti.

"Ensi aikoinaan näytti elämä niinkuin arvelevan, mihin suuntaan nyt tätäkin paria olisi lähdettävä viemään. Se arveli sitä jouluun asti ja päätti sitten: nouskoot nyt hiukan, kun ovat vielä alussaan ja kuvittelevat nousevansa."

Lapsia tuli lisää, jotenkin sinniteltiin. Sillanpää kuvaa torpparin arkea "noina kansamme onnellisimpina vuosikymmeninä, kun aineellinen ja henkinen edistys otti jättiläisaskelia pienen katajaisen kansan keskuudessa,..." Edistystä ei kylläkään tapahtunut Juhan perheessä, paitsi sen verran, että vanhin poika Kalle sai pestin maailmalle ja pääsi parempiin oloihin. Tytär Hiltu jäi vanhimmaksi lapseksi ja joutui hoitamaan kotia ja perhettä, kun äiti kuoli. Juha sai pidettyä pienemmät lapset hengissä senkin jälkeen, kun Hiltu lähti kotoa rehtorskan aputytöksi. Tosin vaivoin, ja Hiltua hän ikävöi, mutta tytölle käy onnettomasti. Isä saa kirjeen, jossa kerrotaan Hiltun hukkuneen. Sillanpään Hiltu ja Ragnar -kirja kertoo tytön tarinan. (Kyllä, luinkin senkin samaan syssyyn.)

Kun sisällissota puhkeaa, Juha on olosuhteiden armoilla, kuten aina. Vaikka: "Vanhaksi tulleen Juhan näivettyneessä tajunnassa yrittelee nyt se luonnonilmiö, prosessi, jota sanotaan elämänkatsomuksen muodostumiseksi."Juhan katsomus elämästä on"niinkuin jotain hapanta ja tylsää ainetta, jotka ihmiselle annetaan paljon enemmän kuin hän voi käsitellä, niin että hän aina on sen tähden puolinäännyksissä, aina siihen tukehtumaisillaan;..."

Poistin tästä lauseen, joka kertoo, miten Jussin elämä päättyy. Suurin osa sen varmasti tietää, ja tietämättömät voivat ottaa selvää vaikka - lukemalla?

Kieli on yllättävän modernia, tarina väkevä ja vaikuttava. F. E. Sillanpää kuvaa köyhän suomalaisen elämää yksityiskohtaisesti, ymmärtävästi ja eläytyvästi: tunnen, että ymmärrän paremmin jopa isovanhempiani tätä taustaa vasten. Näillä opeilla, tässä maailmassa heidät oli kasvatettu.

Poliittisesti Sillanpäätä pidettiin nynnynä, koska hän ei ottanut tiukasti kantaa sodassa puoleen tai toiseen, vaan yritti - tälläkin kirjalla - rakentaa ymmärrystä myös hävinnyttä punaista puolta kohtaan. Vaikka häntä ahdisteltiin molemmilta puolilta, henkikulta sentään säilyi, toisin kuin vaikka Maiju Lassilalle kävi. Kuulen korvissani kauan sitten edesmenneen mummoni tuhahtelun tuosta ymmärrysasiasta. Mummo vihasi punaisia niin paljon, että hävitti tyttärensä - eli tätini - omalta kummitädiltään saaman hienon punaisen essun. Niukkuuden aikoina vahva kannanotto! Tyttö oli itkenyt katkerasti, kertoi tätini äskettäin.

Kirja on kirjoitettu vuonna 1918, ilmeisesti julkaisussa oli pieni viive poliittisista syistä. Ihme kuitenkin, että se saatiin julki niin pian valkoisen vallan voiton jälkeen. Synkkinä aikoina suomalaisiin varmasti vetosi paitsi tehokas kerronta myös tarinan matalavireisyys ja komeat lauseet, jotka vieläkin saavat kylmät väreet lukijan selkäpiihin.

"Mutta Suomen kansan kaikkien kerrosten vaiheissa on tähän asti tuskin muuta ollut kuin tragiikkaa, omituisen hentoa tragiikkaa. Kohtalo ei ole meitä tappanut, vaan on hiljakseen kidutellut. Se antaa päivän pilkahtaa, ja kun me oikein olemme tulleet uhoomme, niin ettemme tiedä ketä syleilisimme, niin se näyttää, ettei se sentään olekaan totta tarkoittanut."

Kenelle: Suomalaisten taustaa ymmärtämään innokkaille, kuplissa eläville, synkkyyttä pelkäämättömille.

Muualla: Hyönteisdokumentissa teos nähdään aikaansa universaalimpana kirjana ihmisestä ja maailmasta yleensä. Ja se on klassikon merkki, se! Jokke pitää kirjaa hyvänä, ja myös hän muistuttaa siitä, etteivät sodan osapuolet kiittäneet kirjan näkemystä.

Kun Juhan tarinaa lukee, hiipii mieleen pelko tulevasta: kun koulutuksesta säästetään ja sivistyksen arvostus laskee, palaammeko takaisin Juhan maailmaan? Aleksis Salusjärvi kirjoittaa aiheesta asiallisesti Ylen sivulla.

F. E. Sillanpää: Hurskas kurjuus. Otava 1919.

Kirjabloggareiden klassikkohaaste, osa 6. Logo: Tuija Takala.

Tämänkertaista haastetta emännöi Kirjapöllön huhuiluja, josta blogista voit lukea säännöt ja löydät linkit aiempiin haasteisiin ja niiden koosteisiin. Omat lukuni haasteeseen näet sivulta Haasteet 2018.

Helmet-haaste 2018: kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa. Kansan kahtia jakautuminen seurauksineen on lievästi sanoen epäkohta (sana esiintyy myös kirjassa; kertoja arvelee, että Juha ei tunne moista sanaa, vaikka asioita hämärällä tajunnallaan miettii).

Blogistania valitsee vuoden parhaat kirjat kirjabloggareiden äänestyksellä.

Vuoden 2017 parhaiden kirjojen valinnassa osallistun kolmeen sarjaan, kolmella kirjalla kussakin. Paras saa 3 pistettä, seuraava kaksi ja kolmas yhden. Sarjat ovat:

Blogistanian Finlandia (kotimaiset kirjat), äänestysblogi Hurja Hassu Lukija
Blogistanian Globalia (käännöskirjat), äänestysblogi Oksan hyllyltä
Blogistanian Tieto (tietokirjat), äänestysblogi Hannan kirjokansi

Lisäksi valitaan Blogistanian Kuopus, parhaat lasten ja nuorten kirjat, äänestysblogi Yöpöydän kirjat, jonka tiedotteesta näet lisää tietoa kaikista palkintosarjoista. En osallistu Kuopus-sarjaan, koska olen lukenut lanu-kirjoja niin vähän ja vielä vähemmän ehtinyt niistä blogata.

Ehdokkaani Blogistanian Finlandia -kilpailussa 2017 ovat

3 pistettä: Anni Kytömäki, Kivitasku

2 pistettä: Juha Hurme, Niemi

1 piste: Mikko Kamula, Ikimetsien sydänmailla

Kirjavuosi 2017 oli kotimaisessa kirjallisuudessa antoisa. Kertooko tarjonnasta vai lukijan mausta se, että valintani keskittyvät historialliseen fiktion ja faktan yhdistämiseen: uppoaa näköjään minuun kuin veitsi voihin. Valitsin - kuten aina - ne, jotka eniten kiihdyttivät, vaikuttivat ja koskettivat, analysoimatta tarkemmin kirjan "hyvyyttä".

Jos valintoja saisi tehdä vaikka kymmenen, takuuvarmasti listalla olisivat myös Katja Kallion Yön kantaja ja Pauliina Lindholmin Komendantti, jotka nekin edustavat tuota historian ja fiktion upeaa yhdistämistä. Ajanmukaisista mukaan nousisivat Miki Liukkosen O, Sanna Karlströmin Multaa sataa, Margareta ja Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia: olin niin ilahtunut, kun löysin fantasiakirjan, joka puree myös minuun. Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa on myös vaikuttava, Laura Lehtolan Takapenkki vuoden raikkaita valopilkkuja.

Ehdokkaani Blogistanian Globalia -kilpailussa 2017 ovat

3 pistettä: Orhan Pamuk, Kummallinen mieleni

2 pistettä: Hanya Yanagihara, Pieni elämä

1 piste: John Willliams: Augustus

Valinta oli naurettavan helppo kahden ensimmäisen osalta. Elämää suurempia kirjoja! Kolmas tuotti päänkivistystä: olisin mielelläni laittanut tähän Elena Ferranten, mutta 2017 lukemani Hylkäämisen päivät on ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran jo 2004, enkä ole ehtinyt blogata hänen uudemmistaan - ja äänestää saa vain blogattuja.

Ikisuosikkini Pierre Lemaitre tuotti Silmukan ja toinen kova nimi, Ian McEwan, Pähkinänkuoren, jotka molemmat voisivat olla listalla. Samoin innostuin norjalaisista, kuten Geir Gulliksen tai Tore Renberg. Koska en osaa päättää, vedän historialliseen tässäkin ja nostan John Williamsin: kirja jäi ensilukemalta kesken liian hankalana, mutta onneksi yritin uudestaan. Kaikki mainitut voisivat yhtä hyvin olla kolmannella sijalla parhaimmissa lukemissani viime vuonna, ja muutama muu lisäksi.

Ehdokkaani Blogistanian Tieto -kilpailussa 2017 ovat

3 pistettä: Ilari Aalto, Matka muinaiseen Suomeen
2 pistettä: Jouni Ranta ja Marko Erola: Vilpitön mieli
1 piste: Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus

Huiman tärisyttäviin tietokirjoihin en edellisten vuosien tapaan tänä vuonna törmännyt. Kiinnostaviin kyllä! Ilari Aallon ja Elisa Helkalan kirja on hieno, mutta heidän aiempansa, Matkaopas keskiajan Suomeen, on parempi. Samoin Merete Mazzarellan kirjoja on aina nautinto lukea, mutta tämä ei ole kirjailijan parhaita. Kakkoseksi nostamani taideväärennöksistä kertova kirja sohaisi asiaa, jota ei aiemmin ole juuri sohaistu. Kyseessä on niin iso ilmiö, että moni taho haluaa niistä vaiettavan, uskon - jos pienikään osa kirjan jutuista pitää paikkansa. Hyvää taustatietoa taiteen ystäville.

Jäädään jännittämään äänestyksen tuloksia. Voittajat julkistetaan 5.2. klo 10 emäntäblogeissa.

Logot: Marja-Leena Liipo

Nuorten kirjoja pitäisi lukea enemmän, niin monesta syystä. Kuten että saisi kurkistella tulevien aikuisten maailmaan ja tutustua itselle uusiin kirjoittajiin. Behmin kirja kiinnosti molemmista syistä siitä kuvauksen nähtyäni (se oli lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia 2017 -ehdokkaana) ja toimi, kuten toivoinkin.

Emilia on 15-vuotias, joka heräilee seksuaalisuuteensa ja naisena olemisen ilmiöihin. Ne ihmetyttävät, kiehtovat ja vähän hirvittävät tyttöä, joka kokeilee rajojaan monin tavoin. Kuten valtaa miehiin ulkonäkönsä avulla. Netti, tuo näppärä väline, antaa mahdollisuuden sekä näkymiseen ja näyttäytymiseen kuin rahan tienaamiseen. Ja toiselta puolelta seksuaaliseen häirintään ja hyväksikäyttöön, johon tyttö joutuu tutustumaan uudessa naisen vartalossaan. Ajankohtainen aihe aina, ei vain metoo-kampanjan takia!

Behm tavoittaa tytön maailman taitavasti. Minä-muotoinen tarina on raikas ja uskottava: juuri näin voi kuvitella viisitoistavuotiaan miettivän. Välillä täynnä iloa ja itsevarmuutta, välillä ei. Tunteiden ailahtelu laidasta laitaan, itsekeskeisyys ja lähiaikuisten merkityksen hiipuminen, kaverit.,poikaystävät: koko asetelma on täynnä elävän elämän tuntua, oikealla tasolla nuoren tytön puheeksi ja sellaisen luettavaksi.

Liian pahoja käänteitä tai monimutkaisia ajatuskuvioita ei tarjota, vaan selkeää tarinaa, johon on helppo eläytyä, myös nuoren lukijan, uskon. Kirjaa uskaltaa varhaisteineille hyvin suositella, vaikeista aiheista huolimatta siinä ei mennä kanssakäymisissä tasolle, jota hän ei voisi lukea. Kirjailija välttää hienosti myös opettavaisen otteen: huumoripitoinen ja suorasanainen kerronta tekee lukemisesta helppoa ja tuo pointit esiin hieman kuin huomaamatta. Nimen (ja kannen) pehmoleluteema toimii tehokkaasti. Hieno esimerkki kotimaisesta laadukkaasta nuortenkirjallisuudesta. Kyllä, näitä voisi hyvin lukea enemmän.

Lanu-Finlandian 2017 muuten voitti Sanna Manderin Nyckelknipan / Avain hukassa, joka kuvauksen perusteella on pienten lasten kirja. Jotenkin hankalaa niputtaa näin erilaisia kohderyhmiä samaan kategoriaan. Eikö nuorten sarja olisi hyvä olla erikseen - varsinkin nyt, kun ollaan huolissaan nuorten lukemisen vähäisestä määrästä, ja myös pienten lasten vanhempien lukemisen vähäisestä määrästä? Voittaja saa aina julkisuutta, ja kategoriat kertovat arvostuksista ja kirjojen eroista, myös heille, jotka lukevat vähemmän. Nyt randomisti valittu 0-16-vuotiaan kirja on liian yleinen ollakseen viestinnällisesti kiinnostava kenellekään.

Toinen ja ikuinen naputusaiheeni on se, ettei lasten ja nuorten kirjoissa näy ikäsuositusta. Ostaminen kummilapsille ja muille tutuille tenaville helpottuisi huomattavasti, jos jonkinlainen ikähaarukka löytyisi kirjan takakannesta. Uskon, että kirjat menisivät paremmin kaupaksi, jos tietäisi heti marketin kirjahyllyllä, mitä Eetulle tai Venlalle voisi viedä. Mistä satunnainen ostaja voi muuten tietää?

Kenelle: Teini-ikään ehtineille tytöille ja heidän läheisilleen.

Muualla: Kirjapöllön huhuiluja piti Behmin kuvausta tytön huomioista hätkähdyttävän osuvina. Kirsin kirjanurkka on ottanut asiakseen esitellä myös nuorten kirjoja ja suosittelee kirjaa tavallisille äideille ja isille.

Jukka Behm: Pehmolelutyttö. WSOY 2017.

Iisa on syntyisin maalta, mutta kaupunkilaistunut. Hän asuu miehensä kanssa hulppeassa talossa ja tuskailee uranaisen tuskia. Muuta perhettä tai sukua ei kaukaista ja kiireistä äitiä lukuunottamatta ole, äidin sisar Friiakin kuolee. Ei ole tullut pidettyä tätiin yhteyttä, miettii Iisa, ja päättää viime hetkillä paikata, ties mistä ajan kulun tajuamisen puuskasta, lähtemällä Friian hautajaisiin.

Mies Ilkka lainaa vastentahtoisesti upouutta autoaan, ja Iisa lähtee pitkälle ajomatkalle maan poikki pohjoiseen. Matkalla sattuu onnettomuus: hän tönäisee tielle säntävää koiraa. Koira lenkottaa kotiinsa, ja Iisan on pakko mennä tarkistamaan, miten kävi. Näin hän tutustuu Yrjöön.

Yrjö sinnittelee yksin talossaan. Näitä vanhan ajan jääriä, jotka eivät apua pyydä eivätkä tarvitse. Paras ja ainoa ystävä, naapurin Väinö, on kuollut, mikä oli Yrjölle kova isku. He ymmärsivät toisiaan: palvelukoti ei olisi vaihtoehto, vaikka Väinön lapset sitä ahkerasti olivat ehdotelleet.

"- On se kumma, oli Väinö sanonut monta kertaa. - Kaikille on koulut maksettu ja hyvät ammatit ovat saaneet, mutta mitään muuta ei ole tullut takaisin kuin suuria kukka-asetelmia jouluisin. Niissä eläviä pikkukärpäsiä saa sitten nyppiä voileipiensä päältä pitkin kevättä. Sitä oli Yrjö ajatellut monta kertaa mielessään ja vähän nauraa hihittänytkin, että hän ei ainakaan kaivannut semmoisia joulukukkia."

Iisan mielestä miehellä ei ole kaikki hyvin, mutta minkäpä hän sille voi. Sattumusten myötä he kuitenkin joutuvat tutustumaan toisiinsa paremmin kuin kumpikaan alunperin toivoi.

"Mies kuorsasi autuaan tietämättömänä kaikesta, eikä Iisa voinut olla ajattelematta, että ilman tuota haisevaa ukkoa hän ei olisi tässä vaan jo hotellissa herkullisella illallisella viinilasin äärellä. Ilkka oli ollut oikeassa: hänen ei olisi pitänyt lähteä lainkaan. Mitä enemmän Iisa ajatteli, sitä enemmän häntä ahdisti. Hautajaisiin lähteminen oli ollut typerä päähänpisto, josta hän sai nyt kärsiä. Hänen elämässään mikään ei mennyt ongelmitta, sen hän oli tajunnut jo lapsena."

Elämänmakuinen maalaisromaani tästä ajasta. Kaarlela tietää, mistä puhuu: hän kuvaa maaseudun tyhjentymistä, katoavan elämänmuodon viimeisiä rippeitä. Tarina herättää hilpeyttä ja haikeutta. Se ei haasta eikä syytä, ei yritä sanoa liikaa, vain kertoo pätkän, merkittävän sellaisen, sekä Yrjön että Iisan elämästä. Mukava lukea vaihteeksi realistista kerrontaa, ja Kaarlela tekee vakuuttavaa sellaista.

Myös kirjailijan edellinen romaani Lasissa on tyttö liikutti ja vakuutti.

Kenelle: Realistisen nykyromaanin ystävälle, maaseutua tunteville, uskottavan tarinan etsijälle.

Muualla: Kaarlela on karun arjen realistinen kuvaaja, taitava ja terävä, sanoo Kirja vieköön -Riitta.

Tanja Kaarlela: Noutaja. Reuna 2017. Kansi Mervi Kattelus.

Joku kirjailija - en muista kuka - sanoi somessa, että hän saa kahdenlaista palautetta. Toinen sanoo, ettei voi eläytyä kirjaan, kun sen maailma on niin vieras. Toinen puolestaan kertoo ihastuneensa kirjaan siksi, että sen maailma on niin vieras. (Hankalaa kirjailijan kannalta; ennakointi on mahdotonta!) Minulle toimi tällä kertaa jälkimmäinen suhtautumistapa. En voi kuvitella omaani vastakkaisempaa maailmaa kuin kirjan päähenkilöllä, 16-vuotiaalla amerikkalaisella, slummissa asuvalla mutta hienostokoulua käyvällä Starrilla on. Silti uppouduin siihen täysin. Tehokasta tekoa, tämä nuorten aikuisten kirjallisuuteen luokiteltu tarina.

"Toivottavasti kukaan ei kysy mun kesälomasta. Muut kävi Taipeissa, Bahamalla ja Harry Potter Worldissa. Minä pysyin getossa ja näin kun poliisi tappoi mun kaverin."

Starrilla on rakastava perhe ja kavereita. Hän joutuu todistamaan tilanteen, jossa poliisi ampuu hänen ystävänsä tuosta vain. Mitä seuraa: mediassa sympataan poliisia, musta yhteisö käyttää niitä harvoja - usein säälittävän tehottomia ja heitä itseään vahingoittavia - keinoja, joita heillä on, ilmaistaakseen mielipiteensä ja tuodakseen vääryyden yleiseen tietoon. Kuten mellakointia.

"Mä olen nähnyt sellaista tapahtuvan vaikka kuinka monta kertaa: mustaihoinen saa surmansa vain siksi että on musta, ja pian on helvetti irti. --- Olen sanonut, että jos mä olisin näkemässä, kun jollekulle käy niin, mä nostaisin metelin, varmistaisin että koko maailma saa tietää, mitä tapahtui. Nyt mä olen ollut näkemässä enkä uskalla puhua."

On järkyttävää lukea, millaisen pelon vallassa musta yhteisö joutuu jatkuvasti elämään kodin seinien ulkopuolella ja siitä, miten lapsia siihen valmistellaan, käydään "keskustelu". Vaikka kaduilla liikkuu huumediilereitä ja jos minkälaista roistoa, suurinta pelkoa herättää poliisi.

"Seven suoristaa selän ja katsoo suoraan eteen, hyvä jos silmiään räpyttelee, ja puristaa rattia. Sen silmät liikkuu vähän, ihan ku sen tekis mieli vilkaista poliisiautoon. Se nielaisee näkyvästi. - Vaihdu nyt, se rukoilee liikennevaloa. - Vaihdu nyt. Mäkin tuijotan suoraan eteen ja rukoilen että valot vaihtuu."

Starr joutuu oikeudenkäyntiprosessiin, jossa tapausta puidaan. Se etenee ja saa päätöksensä, ja ohessa saamme lukea yhteisön kipeistä ongelmista. Kuten siitä, miksi jengit ja huumediilaus houkuttavat.

"- Mutta olihan teillä mutsi, mä sanoin, ja siskoja... - Ei ne pystyneet pitämään meistä huolta niinkun King Lordit, se sanoo. - Me Delvinin kans pidettiin huolta niistä. King Lordeista me saatiin sellanen porukka, joka oli aina meidän tukena, tuli mitä tuli. Ne osti meille vaatteita ja kaikkee, mihin mutsilla ei ollu varaa, ja ne katto, että me varmasti syötiin kans. Se kattoo pöytää. - Oli mahtavaa, kun vaihteeksi joku huolehti meistä, eikä aina toisin päin."

Starrin viisaat vanhemmat ovat saaneet tytön hyvään kouluun, jossa Starr tuntee viihtyy, vaikka tunteekin olevansa ulkopuolinen.

"Mun pitäs jo olla tottunut siihen, että mun eri maailmat törmää, mut kun mä en koskaan tiedä, kumpi Starr mun pitäis olla. Mä voin puhua vähän slangia, mutta en liikaa, mulla voi olla vähän asennetta, mutta ei liikaa, etten mä oo 'nenäkäs musta tyttö'. Mun pitää miettiä, miten mä sanon ja miten, mutta mä en saa kuulostaa 'valkoiselta'. Jeesus että se on rasittavaa."

Mutta Starr oppii pikku hiljaa sekä yhdistämään maailmojaan että sanomaan asioita niin, että ihmiset kuuntelevat häntä. Ja hän huomaa, että sanoilla on voimaa.

Uskottava ja karun kaunistelematon tarina, joka avaa silmiä monen todellisuuteen. Todellisuudesta se sai alkunsakin: kirjailija tuohtui tositapauksesta, jossa poliisi ampui mustan nuoren ilman syytä. Poliisien väkivallasta Yhdysvalloista on uutisoitu meilläkin, mutta kaukaiset uutiset liukuvat helposti tietoisuudesta kuin vesi hanhen selästä. Tämä kirja ei tee niin: se on erinomainen, sekä vetävänä tarinana että aitona ja koskettavana kuvauksena afroamerikkalaisesta elämästä, karmeine mutta myös hyvine puolineen: esimerkiksi yhteisöllisyys on jotain, mistä kaikki voisivat ottaa oppia. Samalla se on nuoren ihmisen kehityskertomus, kaveri- ja perhesuhteiden pohtimista, omakuvan ja naiseuden rakentamista. Romantiikkaakaan ei puutu. Kannattaa lukea, kaikkien!

Kenelle: Nuorten aikuisten lisäksi muillekin ennakkoluulottomille aikuisille.

Muualla: Amma vaikuttui ja teoksen olevan hemmetin hyvä. Aihe on niin tärkeä, että Kirjavarkaalta loppuivat sanat kesken.

Angie Thomas: Viha jonka kylvät. Suomennos Kaijamari Sivill. Otava 2017. Kustantajan lukukappale.

Lukupinon Yhdysvallat-haasteessa sijoitan kohtaan 8, afroamerikkalaisen kirjailijan teos.
Helmet-haasteessa 2018 se käy moneen kohtaan (kuten 15, 17, 19, 22, 26), mutta täppään numeron 32: kirjassa käydään koulua.

Kirjan nimi on oiva: se vie ajatukset heti juuri oikeaan moodiin. Ihmettelyyn ja närkästykseen siitä, mitä ihmiset tulevat tokaiseeksi ja toilailleeksi. Miten helppoa ja (lievästi) syyllisyydentuntoisen nautinnollista samastua!

Anna-Leena Härkönen on kirjoittanut vakavia kirjoja menestyksekkäästi, mutta tämä kokoelma edustaa huumoripuolta, josta hänet ehkä paremmin tunnetaan. Kun ns. tavis ihmettelee ajan ilmiöitä terävällä kynällä, siitä on mahdoton olla pitämättä, vaikkei kaikesta olisikaan samaa mieltä. Usein kyllä on.

Kirja koostuu Apu-lehdessä julkaistuista kolumneista, joten lehden ikilukijana (kiitos äitini ja mummoni, lehti on ilmestynyt meille jo ennen syntymääni ja on edelleen erottamaton osa arkea) olen lukenut ne aiemmin, ainakin suurimman osan. Silti tarinat on kiva nähdä ja nauttia yksissä kansissa.

Niin tuttuja tilanteita: paitsi niminovelli (Jos sinua loukataan henkilökohtaisesti, miksi sitä ei saisi ottaa henkilökohtaisesti?), myös älypuhelimen automaattista tekstinsyöttöä kuvaileva Pottuja perkele! tai tunneälyä pohtiva Sämpylät metroon (jota lukiessa nauroin monta kertaa makeasti) tuntui kotoisalta, kuninkaallisten häiden fanittamisesta tai tavaratalon uumenissa suuntien sekoittamisista puhumattakaan. Ja kuulun heimoon Herkkänahkaiset: "En kestä kovia ääniä enkä viihdy kirkkaissa valoissa. Suuret ihmispaljoudet ja liian pitkät ja aktiiviset sosiaaliset tilanteet uuvuttavat minut täysin." En myöskään tykkää elävistä kynttilöitä, listani syistä on pitempi kuin Härkösen: valuvat steariinit, rasittavat sytyttelyt ja sammuttelut, tulipalovaara ja kuumuus, kun on hiki muutenkin.

Matkoilta on paljon juttuja. Samoin kirjoista (Amanda ja Seilin saari mainittu!) ja kirjoittamisesta sekä näyttelemisestä, Härkösen ammateista.

Kokoelmassa ei ole kyse vain naurattamisesta: viisaasti Härkönen ujuttaa sekaan vakavaakin ajateltavaa. Lue vaikka tarinat Naishirviöt (naisten väkivalta), Vuosipäivä (itsemurhan tehneen läheiset) tai Leijapäät (mielenterveysongelmat).

"Myös itsestään voi sanoa mukavia asioita. - Mä oon kiva, totesi ystäväni kerran levollisesti, ilman mitään erityistä syytä. - No niin olet, minä myönsin. Joskus on vain päätettävä olla iloinen, vaikka mitään syytä ei olisi."

Teksti on terävä, viihdyttävä eikä konstaile, vaan kantaa varmasti ammattikirjoittajan otteella. Sen viesti on lohdullinen muistutus siitä, että kaikki olemme epätäydellisiä tai täydellisiä, katsantokannan mukaan, kaikkien arkisten toilailujemme keskellä. Tällä asenteella on hyvä mennä eteenpäin.

Kenelle: Naisen elämää pohtiville, arkista fiksua viihdettä hakeville, nopeaa vaivatonta luettavaa kaipaavalle - jos kokonaisen kirjan lukeminen on vaikeaa, tämän kanssa se onnistuu.

Muualla: Kuin lempikarkkipussi, jonka haluat jakaa ystävän kanssa, kuvaa Susa Järjellä ja tunteella. Kirjakaapin avaimen Jonna sai kirjasta lukupuhtia.

Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia. Otava 2018.

Pihistin Susalta idean Helmet-haasteeseen kohtaan: kirja on julkaistu eri formaateissa (nidottu, äänikirja, e-kirja) eli kohta 6.

Alex Schulman kertoo tarinansa alkoholistiäidin lapsen kasvusta aikuisuuteen. Pienenä hän ei tietenkään ymmärtänyt, mistä on kyse, eikä hieman kasvettuaankaan osannut äidin käytöstä tuomita - eihän hän muusta tiennyt. Lapsen lojaalisuus on liikuttavaa, mutta hänelle itselleen vahingollista. Salailu ja häpeä jättävät jälkensä.

Perheessä on kolme poikaa, joista kertoja on nuorin. Heidän isänsä on reilusti äitiä vanhempi, ja isän kuoltua äidin juominen kiihtyy hengenvaaralliseksi. Pojilla on äidistään jatkuva huoli, he joutuvat "päivystämään" koko ajan, mikä äidin tilanne on. Raskasta!

On paljon hyviäkin muistoja, on lämpöä ja rakkautta. Perheen matkat ja yhteiset rituaalit, yhteisyyden tunne. Äiti on ihana, kaunis ja kaikista älykkäin.

"Voin sulkea silmät ja muistella varhaislapsuuttani, sitä kuinka äiti ja minä rakastimme toisiamme. Syntymästäni viisivuotiaaksi oli elämäni paras aika. Haluan sinne takaisin."

Kun Alex itse on naimisissa ja isä, hän päättää tarttua asiaan. On pakko.

"...haluan että me kumpikin selviämme hengissä. Näin ei voi jatkua. Sinun täytyy lopettaa juominen. Ja minä haluan auttaa sinua siinä."

Riippuvuuksia tuntevat tietävät, ettei asia ole yksinkertainen. Schulman kuvaa hyvin reaktioita, joita hänen vaatimuksensa aiheuttaa. Ja tuntemuksia, joita lapselle jää, vaikka lapsi olisi jo aikuinen.

"Silloin kun äiti kertoi tarinoita, aika lakkasi olemasta ja särkynyt suhteemmekin unohtui. Kaikki haihtui pois, mutta lopulta lumous aina rikkoutui. Hermostutti olla samassa huoneessa hänen kanssaan. Olimme niin kaukana toisistamme, jokin oli särkynyt aikoja sitten eikä sitä pystynyt enää korjaamaan."

Tuli mieleen keskustelu, jota Selja Ahavan kirjasta somessa käytiin. Että on yksipuolista. Toisenkin osapuolen kanta pitää huomioida. En ymmärrä, miksi: Schulmanin äidin tarina hänen itsensä kertomana olisi varmasti kiinnostava, mutta aivan eri tarina, eri ihmisen kokemus. Schulman kertoo omansa, asettaa sen rohkeasti tarjolle, ja tekee sen hyvin ja konstailematta.

Kenelle: Perhekuvausten ystäville. Viinan käyttöään miettiville. Äidin rakkautta ihannoiville.

Muualla:Kirjasähkökäyrän Mai ei anna vanhemmilleen anteeksi. Psykologisesti tarkka ja viiltävä, sanoo Reader why did I marry him.

Alex Schulman: Unohda minut. Nemo 2017. Suomennos Raija Rintamäki. Kustantajan lukukappale.

Clare Mackintosh tuli tutuksi suomalaisille trillerillään Annoin sinun mennä, ja psykologista jännitystä tarjoilee myös seuraava teos. Tyyli ja rakenne ovat edellisen kirjan kaltaiset: Macintosh kuvaa pikkutarkasti henkilöitään ja heidän lähiympäristöään. Ehkä piirre juontaa juurensa kirjailijan poliisitaustasta?

On kuin lukija sukeltaisi väijymään kiikarein varustettuna naisten - päähenkilöinä on naisia - arkea. Mikä on mukavaa Lontoosta pitäville kuten minulle, koska se on tapahtumien koti, mutta kuvaa myös itse kirjan sisältöä. Naisia vaanitaan. Mutta kuka sen tekee ja miksi? Sitä selvitellään poliisien voimin, kun raiskauksien ja henkirikosten sarja alkaa hahmottua. Asiaan liittyy eräs perheenäiti, eräs naispoliisi ja eräs erikoinen verkkopalvelu...

Kirjailijan tapa kuvata detaljeja on kiinnostava, mutta asioiden pyörittely moneen kertaan tuskastuttaa; hän herkuttelee suoraviivaiselle suomalaiselle liian kanssa kysymyksillä ja mysteereillä, ennen kuin eteenpäin päästään. Henkilöitä on paljon, mutta kukaan ei oikeastaan nouse päällimmäiseksi, he jäävät kaukaisiksi. Ei ole sankaritarta, jota ihailla. Näistä kahdesta syystä en ollut täysin vaikuttunut ensimmäisestä kirjasta, ja huomaan saman toistuvan. Onneksi toistuu myös yllättävien käänteiden määrä - epäilykset kohdistuvat moneen suuntaan - mikä jaksaa pitää mielenkiinnon vireillä. Aiheeltaan Minä näen sinut on edellistä kiinnostavampi, eikä vain #metoo-kampanjan ansiosta: naisena on helppo tunnistaa pelottavia tilanteita omaan arkeen verraten, vaikka kirjan juoni meneekin reilusti yli normikokemusten. Perustrilleriviihdettä, joka ei nouse genren kärkeen omien lukemisteni joukossa, mutta sopii luettavaksi hetkeen, jossa ei kaipaa muuta kuin ajankulua.

Kenelle: Psykologisen perustrillerin ystäville, yksityiskohtien ystäville, poliisityöstä kiinnostuneille.

Muualla: Leena Lumi pitää kirjailijan tyylistä, Kirjakaapin kummitus suhtautui hieman varovaisemmin.

Clare Mackintosh: Minä näen sinut. (I see you) Gummerus 2018. Suomennos Päivi Pouttu-Deliére. Seuraava Mackintosh-suomennos Anna minun olla jatkaa kolmen sanan otsikkolinjaa ja ilmestyy jo tämän vuoden syksyllä.

- - - - - -

Japanilaiseen ajatteluun meitä on opettanut Haruki Murakami, muiden muassa, mutta ainakin minulle yhtenä tärkeimmistä, vaikka hän on ollut yhdysvaltalainen suuren osan elämästään. Ja Nobel-Ishiguro englantilainen jo viisivuotiaasta. Mutta japanilaisuuden tapa ja logiikka, ympäristö, asuminen, tavat, ruoka, tuo kaikki kiehtoo suomalaisia suunnattomasti, mistä kertoo osaltaan kotimaisten kirjailijoiden suosio aiheesta, kuten Mia Kankimäki ja Minna Eväsoja. Suosion myötä käännetään myös uusia kirjailijoita, minkä ilolla vastaanotamme. Kawakamin sanotaan olevan Japanin suosituimpia nykykirjailijoita, ja tämä kirja on käännetty peräti 14 kielelle.

Tsukiko tapaa kantabaarissaan entisen opettajansa, jota hän nimen unohdettuaan kutsuu nimellä Sensei, opettaja. Ikääntyvä mies kiehtoo nuorta naista, ja heillä on yllättävän paljon yhteistä. Ei, romanttisesta tapaamisesta ei ole kyse - ainakaan länsimaiseen tapaan - vaan tapahtuu tai on tapahtumatta jotain muuta. Onko silti kyse rakkaudesta?

"- Ehdotin, että piipahtaisimme juomaan Satorun baariin. - Eikö huomenna ole treffit? - Ei haittaa. - Vai niin. - Niin. Murahtelimme toisillemme siihen tapaan. Nuoret lehdet eivät olleet enää hiirenkorvia, niissä oli jo väkevän tummanvihreä sävy."

Viehättävä, verkkainen ja kiehtova tarina, joka pulppuaa hitaasti ja hiljaisesti, mutta vahvasti. Harmi, että suomen kielen oikoluku on jäänyt puutteelliseksi, tarpeettomat kirjoitusvirheet vievät huomiota itse asiasta ja laskevat tekstin tasoa.

Hiromi Kawakami: Sensein salkku. S&S 2017. Suomennos Raisa Porrasmaa. Kansi ja ulkoasu Satu Kontinen. Arvostan sitä, että painopaikka sanotaan reilusti: se on Latvia, kuten usein kotimaisissa kirjoissa, vaikka sitä usein peitellään mainitsemalla painopaikaksi EU. Jolloin joku ehkä luulee työtä kotimaisemmaksi kuin se onkaan. Painojälki on kelpoa vaikkei priimaa, paperi harmahtavan halvanoloista, mikä myös on jo useimmiten normi kuin poikkeus.

Kenelle: Aasialaisen ajattelun ystäville, pysähtymään pystyville, erilaisen ihmissuhdetarinan etsijälle.

Muualla: Mummo matkalla kuvaa kirjaa kauniisti muun muassa seesteiseksi kokonaisuudeksi ja listaa paljon muita blogiarvioita.

- - - - - -

Moyesin kirjat ovat oivaa viihdettä: sujuvasti luettavia, vähän jännittäviä jatehokkaasti nappaavia niin, että lukemista on vaikea jättää kesken (onko joku muka jättänyt Moyesin kirjan kesken?). Eikä niistä muista mitään jälkeenpäin.

Tuorein suomikäännös on samaa sarjaa: luin ahmimalla, mutta nyt piti käännellä sivuja, jotta mieleen palautuisi, mitä tuli luettua. Ai niin, tämä on se, jossa on kaksi aikatasoa: Lontoo 2006 ja Ranska 2016. Joita yhdistää eräs nainen ja taulu. Ihan aikatasoja? Yrittääkö Moyes tehdä tällä kertaa älyllistä viihdettä? En tiedä, jaksa enkä ehdi ajatella: riittää että viihtyy, maailma ei järky. Mystinen käsite "lukuromaani" kuvaa tätä hyvin. Näitä tarvitaan.

"- Mitä hittoa tuo oli? Janey kysyy, kun Paul harppoo hänen ohitseen takaisin työhuoneeseensa. - Älä. Älä vain kysy mitään, okei? Paul kysyy. Hän paiskaa oven kiinni takanaan ja istuu kirjoituspöytänsä ääreen. Kun hän vihdoin kohottaa päänsä käsistään, hän näkee ensimmäiseksi Tyttö jonka jätit taaksesi -taulun kopion."

Brittiläisen Jojo Moyesin kirjoja löytyy blogista monia: tässä yksi parhaita.

Kenelle: Aivot narikkaan -lukemista hakeville, takuuvarmaa romanttista viihdettä valitseville, stressaajille.

Muualla: Sopiva kokonaisuus rakkaushömppää ja elämän epäreiluutta, sanoo Maija Kirjojen keskellä.

Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta. (The Girl you left behind.) Gummerus 2017. Suomennos Heli Naski.

Anneli Kanto kertoi, ettei sisällissodan punaisista naissotilaista kertova Veriruusut-kirja kiinnostanut "ketään" ilmestyessään 2008, mutta hän on iloinen, että sisällissodan satavuotismuistelun myötä se on noussut esiin. Tampereella kirjasta on tehty musikaali, helsinkiläinen KOM-teatteri nappasi tarinan lavalle omana sovituksenaan, Lauri Maijalan ideasta ja hänen dramaturgianaan ja ohjauksenaan.

Loistoidea. Vaikka epäilin: mehän tiedämme tämän stoorin juonenkäänteet jo, ja sen, miten se päättyy. Mitä jännää tässä enää muka voisi olla? Luottamus teatterin voimaan taisi unohtua, sillä lavalla tehtiin hyvin selväksi moisen mietinnän typeryys.

Kun Sigrid oli käynyt kansakoulun ja rippikoulun, pitää alkaa tienata, totesivat vanhemmat. Valkeakoskella se tarkoitti paperitehtaaseen töihin menoa. Siellä 15-vuotias Sigrid tutustui karuun työelämään - raskaisiin töihin ja hyväksikäyttäviin pomoihin - ja ystävystyi muiden tyttöjen kanssa. Kun köyhästä kodista ja katkerankitkerän äidin helmoista ponnistaa, palkka ja oma raha avaa maailmaa aivan uudella tavalla, samoin iloinen ystävyys, lämpö ja tiimihenki (kuten nykyään sanotaan).

Tehtaan tytöt ovat juuri sellaisia kuin nuoret tytöt ovat (ihania): täynnä intoa, energiaa ja naiseuden rakentamista: katsokaa ja rakastakaa minua! Tästä palkasta uusi pusero, seuraavasta hame! Ystävyyttä vannotaan, ihmissuhteita pohditaan. Kun luokkajako nostaa päätään, ollaan yhtä palavasti oman asian, työläisten, puolella. Miksi ei olisi oltu, kun kokemukset johtavasta luokasta ovat mitä ovat, omistajista olemattomat. Sitä enemmän on tietoa siitä, mitä tehtaan takahuoneissa tapahtuu ylitöihin määrätyille. Tai siitä, miten kotona pihistellään kaiken puutteessa, myös inhimillisen lämmön, Sigridin tapauksessa. Vaikka isä tekee parhaansa äidin kovuutta hyvitelläkseen. Paras ei ole paljon, mutta riittää: Sigridistä kasvaa kiihkeästi kehittyvä, jotain muuta haluava nuori nainen.

Kunpa vain olosuhteet olisivat olleet toisenlaiset. Kun tytöt innostuvat puna-aatteesta ja työläisten asiasta, he eivät mieti seurauksia. Nuoren mustavalkoinen maailma ei tunne muuta kuin oikean ja väärän, joten heidät on helppo agitoida mihin vain. Armeija-asut: Upeita! Aseiden käytön opettelu: En malta odottaa! Venäjä: Siellä on tarjolla kaikkea kaikille!

Auts. Ompele taisteluasun hatun korvan taakse rusetti. Ole valmis tappamaan tai kuolemaan ylevästi. Mutta oletko valmis siihen, että paras ystäväsi kuolee kituen, veljesi katoaa, vauvasi joutuu tuntemattoman hoiviin ja äitisi ammutaan? Ei, ei kukaan voi olla valmis siihen, mitä sisällissodassa tapahtui. Ei tilanne ollut nuoren tytön kasvutarinassa millään tavalla normaali. Eikä niistä traumoista päästä vielä tässäkään sukupolvessa. Kummallakaan puolella. Siksi tarina on äärimmäisen surullinen ja koskettava: tyttöjen tarina toi kyyneleet silmiin kyynisellekin katsojalle. Mikä helvetin huono tuuri. He voisivat olla omia tyttäriäni tai lapsenlapsiani - tuo innostus, palo ja ehdottomuus. Ne kaikki, he kaikki, niin turhaan. Ja tiedämme, että ainakin osa henkilöistä perustuu todellisiin esikuviin; nuo ihmiset olivat totta.

KOM-teatterin toteutus on paljaaksi riipivä ja hiljentävä. Näyttelijöiden työ on ammattimaisen tasaista, kuten kyseiseltä teatterilta odottikin: notkahduksia suuntaan tai toiseen en havainnut enkä olisi ehtinytkään, sillä tarina vei mennessään. Sama toimi lavastuksen kanssa. Musiikit olivat myös tehokkaat, vaikka vieroksuin alkupuolen diskotyyppistä kovaäänistä jumputusta (no, ne nuoret). Laulut ovat hienoja (ja niitä oli riittävästi.)

Kirjaan verrattuna näytelmästä poistettiin kuulemma Tampereen osuus juuri ensi-illan alla. Ehkä siksi toinen puoliaika tuntui turhaan pitkitetyltä. Vaikka siinä on tehokkaita kohokohtia!

Tarina koskettaa, näyttämöllä kaikki toimii tarinan tukena: KOM-teatterin vankka ammattitaito näkyy. Yksittäisiä suorituksia ei tee mieli nostaa esiin, niin saumatonta ja omistautunutta yhteistyö on. Bloggarikokoontumisessa tapasimme kirjailija Anneli Kannon ja näyttelijä Vilma Melasniemen ennen esitystä, joka oli tämän näytelmän toinen. Vilma kertoi - ennen maskeerausta, jossa hänen piti mennä letittämään kanssanäyttelijöiden hiuksia - näytelmän annista sodan kuvauksena naisen kannalta, sekä fyysisenä että psyykkisenä olentona, tulkitsin. Ja niin juuri esitys teki, komeasti. Ja ilman veriroiskeita, joita pelkäsin! Sen sijaan roiskeita ilmaantui omiin silmänurkkiin. Ei kannata mennä katsomaan, jos pelkää koskettavuutta tai tietoa siitä, mitä sata vuotta sitten tapahtui.

Tamperelainen Anneli Kanto on monipuolinen kirjoittaja, kirjailija ja journalisti. Kirjallinen tuotanto sisältää historiallisia romaaneja, kuten hieno Pyöveli, lasten ja nuorten kirjoja ja tv-käsikirjoituksia. (Veriruusut-kirjaa en ole lukenut.) Moniosaaja Kanto ei paljastanut, mitä tällä hetkellä on työn alla: jäämme odottamaan jännityksellä. Kuvassa vasemmalla Anneli Kanto ja Vilma Melasniemi, oikealla yleisöä odottavissa tunnelmissa.

Kenelle: Historiaa pelkäämättömille, nuorten naisten läheisille, taitavan teatterin ystäville.

Muualla: Tuijata istui eturivissä ja näki näyttelijöiden hien ja kyyneleet. Ajankuvana ravisteleva, sanoo Ääni katsomossa.

KOM-teatteri: Veriruusut. Alkuperäisteos Anneli Kanto. Kiitos bloggarikutsusta ja taiteilijatapaamisesta teatterille.

Katso traileri.

Dramatisointi ja ohjaus Lauri Maijala. Ohjaajan assistentti Eero Leichner.

Lavalla Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola ja Eeva Soivio.

Lavastus Markku Pätilä

Puvut Tiina Kaukanen

Maskeeraussuunnittelu Leila Mäkynen

Valosuunnittelu Tomi SUovankoski

Sävellys ja äänisuunnittelu Jani Rapo

Teemakuva: KOM-teatteri.

Hitaasti pääsin Ferranteen mukaan, mutta sitä tiukemmin. Tarina kertoja-Elenasta ja hänen ystävästään Linasta lapsuudesta aikuisuuteen on täyteläinen, viisas, lujasti koukuttava ja koskettava, vaikkei olisi Italiaa nähnytkään. Naisen tarina on yksityinen; taitava ja tarttuva kerronta hoitaa loput, eli tekee siitä tutun, yleismaailmallisen ystävyyden kuvauksen ja naisen kasvukertomuksen.

Ensimmäinen osa, Loistava ystäväni, kertoo tyttölapsista Napolin kaduilla; melske, haju, kiihkeys ovat kirjassa käsin kosketeltavia, viileää suomalaista vieraannuttavia. En vakuuttunut, kaikki tuo tuntuu pohjoismaisen niukkalinjaisen sisustuksensa ja hiljaisuutensa keskellä kirjaa lukevasta oudolta. Fyysisyys! Ihmiset ja ystävyydet ovat silti tunnistettavia. Ja kirja on tärkeä, sillä tutustumme päähenkilöihin, joista saamme lukea lisää seuraavissa. Vaikken vielä tässä vaiheessa ole varma, luenko seuraavia.

Muualla: Vaikea pukea sanoiksi, silkkaa lukunautintoa, sanoo Lumiomena.

Toinen osa,Uuden nimen tarina, jysähtää lujaa. Luin, ehkä suuren hypetyksen vuoksi, joka on usein loitonnuttaa, mutta nyt näkyvyys oli hyvästä. Kai se on luettava, kun niin moni kehuu. Täysosuma. Naisten tarina miehineen, töineen, perheineen ja urineen on niin yllättävä, outo ja samalla tuttu, ettei siitä voi olla lumoutumatta. Se kattaa kaikki oleelliset kysymykset ja kertoo Elenan ja Linan toisistaan täysin poikkeavat tarinat ymmärtävästi; hienovireisesti ja julkeasti yhtä aikaa. Nuoret naiset haaveineen, miehineen, unelmineen ja perheineen! Elena, kiltti tyttö, ja Lina, joka tekee omanlaisiaan ratkaisuja. Miten käy ystävyyden? Ja onko sillä väliä? Kirja, joka kaikkien ystävyyttä pohtivien ja jokaisen lukevan naisen kannattaa lukea. Löydät siitä itsesi. Kuvan nappasin brittiläisen Text Publishing Companyn sivulta.

Muualla: Leena Lumi kaipasi tiivistystä, mutta on kuumeen vallassa, tulkitsen. Lukuromaaneja sanan kaikissa positiivisissa merkityksissä, summaa Kirsin Book Club. Kakkososa on ehkä ykköstä parempi, sanoo Me Naiset. Ei ehkä, vaan on!

Kolmas osa.Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät. Nyt ollaan jo kypsien naisten maailmassa. On kokemusta, pettymyksiä, onnea, saavutuksia. Lapsia, puolisoita, exiä ja nyxiä. Miehet bisneksineen! Naiset, jotka pitävät kaiken koossa, jos haluavat; valtasuhteet ovat yhtä selkeitä tai hämäriä kaikille. Mikä on miesten rooli? Voittaako järki vai tunne, vai onko sen väliä? Ferrante kutoo velhomaisesti Elenan kirjailijanuraa, Linan kapinallisuutta ja ajan- ja paikankuvaa kiinnostavaksi kuvaelmaksi, joka liikuttaa ja koukuttaa. Enkä nyt halua ajatella vanhenemista tai sitä faktaa, että äitini on päähenkilöiden ikäinen.

Muualla: Upea, syvällinen, viihdyttävä, sanoo Sanoissa ja sivuilla. Tulee voimalla kohti, sanoo Rakkaudesta kirjoihin -Annika. Kirjailija Anita Konkka analysoi laajasti koko sarjaa, myös vielä suomentamatonta viimeistä osaa, joten ÄLÄ klikkaa linkkiä, jos et halua tietää.

Kenelle: Naisille. Naisia ymmärtämään pyrkiville. Komean kerronnan ihailijoille. Uskottavaa ja koukuttavaa tarinaa etsiville. Italian ystäville.

Elena Ferrante: Napoli-sarja, osat 1 - 3. Suomennos Helinä Kangas, joka on suomentanut myös seuraavat osat.

Osa 1: Loistava ystäväni. (L'amica geniale) WSOY 2016. Helinä Kangaksen käännös sai Tammen Jarl Hellemann -palkinnon vuoden parhaana käännösromaanina. Käännökset ovat briljantteja, kirjojen nimistä alkaen.

Osa 2: Uuden nimen tarina. (Storia del nuovo cognome) WSOY 2017. Sarjan tähänastisista paras.

Osa 3: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät. (Storia di chi fugge e di chi resta) WSOY 2017. Päällys: Martti Ruokonen. Neljän kirjan sarja julkaistiin italiaksi vuosina 2011 - 2014 ja englanniksi 2015. Vuonna 2018 odotamme suomeksi päätösosaa.

Elena Ferrante on taiteilijanimi, jonka oikea henkilöllisyys on salainen: usein arvellaan sen takana olevan italialaisen kääntäjän Anita Rajan. Toukokuussa 2018 HelsinkiLit-tapahtumassa esiintyy Domenico Starnone, Rajan aviomies, jota myös on veikkailtu Ferranten salanimen taakse. Hänen kirjansa Solmut (Ties, Lacci) lmestyy suomeksi keväällä. Sitä sanotaan Ferranten Hylkäämisen päivien vastakohtakirjaksi, miehen näkökulmana. Omppu pohtii blogissaan kutkuttavasti kirjojen suhdetta. Nähdään varmaan Savoy-teatterissa?

Kesällä 2017 alkoi HBO Italian television kanssa tehdä kirjasta tv-draamaa. Nähtäväksi jää, mitä tulee ja nähdäänkö se meillä. Toivottavasti! Kun fanit on jo koukutettu, meille on helppo syöttää lisää. Pöhinää somessa asian tiimoilta.

Aiemmin lukemiani Elena Ferranteja:
Hylkäämisen päivät. Suomennos Taru Nyström. Avain 2004.
Amalian rakkaus Suomennos Taru Nyström. Avain 2005.

Kuulin kirjasta jo varhain ja heristin korviani: suuryrityksille ikäni töitä tehneenä tunnistan termit, kuten konsernin sisäinen tarkastus ja hankinta. Koska myös venäläiset kollegat ovat arkeani, sisäisen tarkastajan Reija Wrenin matka tarkastamaan Pietarin toimipistettä tuntuu kutkuttavalta.

Hersyvä kertomus bisnesmaailmasta - mutta ehkä kuitenkin enemmän erään uranaisen maailmasta. (Kirjan lukeminen ei edellytä konsernikokemusta, vaikka kieltämättä säväyttää makeasti, kun mietin tilannetta kollegoitteni kautta.) Rempseä ja uraa määrätietoisesti tekevä Reija siis joutuu - pääsee - Venäjän-komennukselle, jossa hän joutuu mukaan monenlaisiin odottamattomiin kuvioihin. Kuka puhuu totta, kuka vetää välistä?

"Vaikka viisumit eivät olleetkaan elämäntehtäväni, sain kiittää vuosiani pääkonsulaatin työntekijänä sitä, että ovi itään ja vaativiin tehtäviin oli auki. Pelkällä kielitaidolla en kuitenkaan ansaitsisi uudessa työpaikassa kenenkään kunnioitusta, varsinkaan kun työni oli löytää tuotantolaitoksiemme kätköistä lapsityövoimaa, huumekätköjä, prostituutiota tai muita, vähäisempiä epäselvyyksiä."

Venäläinen liiketoiminta leimoineen ja diplomeineen (joista yhteen Reija onnistuu jättämään meikkivoidetuhrun), hierarkioineen, henkilökohtaisine suhteineen ja muista meidän 1980-lukuamme muistuttavine tapoineen avautuu Reijalle ZAO Katelinin palveluksessa. Ne kulttuurierot! Ensi töikseen hän lähettää vahingossa LinkedIn-kaveripyynnön koko puljun pääjohtajalle, muttei sitä ole aikaa murehtia, koska puolen tunnin kuluttua on pidettävä presentaatio Venäjän tytäryhtiölle.

Konsernitiedottajana minua naurattavat makeasti konsernin tiedotteet, joita Reija itsekseen ilkeän ironisesti analysoi. Eikä se mitä sanotaan, vaan se, mitä ei sanota... Nimittäin yksi työntekijä, Pavel, on mystisesti kadonnut, eikä asiasta puhuta.

"Marian kommentti tuli todellisena yllätyksenä, ja minun oli vaikea peittää innostukseni. - Paha työnantaja? Mitä tarkoitatte? Saiko Pavel selville jotain epämiellyttävää?"

Tietysti Reija kiinnostuu, mutta huomaa pian, että hänen toimiaan ei seurata hyvällä. Pahaenteistä!

"Jonkun kollegan tehtävä oli estää ja vakoilla työtäni."

Tarasova yhdistää chick-lit-kepeyden dekkariin ja tuo samalla esiin niin paljon liiketoimintaan liittyvää, ettei tälle genrelle taida olla nimeä. Päähenkilö on kaikkea muuta kuin kananen, vaikka käy kaljalla ja pelaa pokeria, eikä romantiikka ole lainkaan poissuljettua. Suomalainen poikaystävä tulee vierailulle Pietariin ja summaa Pietaria tuntemattoman vaikutelmat, joita Reija kommentoi:

" - Onpa likaista! Onpa lyhyt hame! Onpa rumia autoja! Oho, onpa hienoja autoja! - Veli-Pekka tulisi nopeasti omaksumaan Venäjä-konkareiden puheenparren, joka oli erityisesti pohjoismaisten, saksalaisten ja brittiläisten vaihto-opiskelijoiden, harjoittelijoiden ja uusien viisumivirkailijoiden kieltä. Puhetapa korosti vankkumatonta muutaman kuukauden syväluotaavaa kokemusta Venäjästä."

Romantiikka ei onneksi rajaudu V-P:hen. Eikä Reija ole niitä romaanisankarittaria, jotka kävelevät yksin yössä huolettomina, vaikka vaara vaanii ja lukija kärvistelee tuskissaan: pitikö taas tehdä juuri niin kuin ei pitäisi? Tämä nainen on aina askeleen edellä. Useimmiten. Tarinassa viitataan myös Sodankäynnin taitoon: eikös se ole perinteisesti kunnon bisneskirjan merkki?

Mutta ilman ironiaa: jännittää, löytyykö väärinkäytöksiä ja ketkä ovat pahiksia - kai Reija sen oivaltaa? Mutta lukijan kannalta se ei ole olennaisinta, vaan keskeistä on luja viihtyminen, ilmiöiden ihmettely ja hymy, joka jää päälle. Sutjakka teksti on raikasta luettavaa. Todellisuutta on mukana niin paljon, että tarinaan voi luottaa ja eläytyä, mutta silti ollaan niin reilusti fiktion maailmassa, että voi viihtyä. Tekstistä huokuu tekijän asiantuntemus ja kokemus, ja kerronta on juuri sitä, mitä esitetään, ilman maailmaa suurempia ulottuvuuksia. Erinomainen tämän hetken bisnesviihdekirja. Näitä toivoisin lisää!

Mitä tulee mieleen: Pasi Pekkolan Lohikäärmeen vuosi, jossa tehdään bisnestä Kiinassa: suomalainen päähenkilö on sijoitusneuvoja. Tuomas Vimman Vasen ranta, jossa on myös fiksu naispäähenkilö ja vahva seikkailun tuntu.

Kenelle: Lällyviihdettä välttäville, uraa rakentaville, kuiville konsernitoimihenkilöille (etenkin hankinta ja sisäinen tarkastus sekä viestintä), ekspatriaateille, Venäjän kanssa töitä tekeville.

Muualla: Myös Satuilualusta-blogissa halutaan lukea tällaista lisää. Kirjailijalla on tietenkin oma sivu. Ja hei, hän on Ylen Aamun kirjassa to 1.3. klo 8.50. Katsomaan!

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani. Gummerus 2018. Komea kansi: Sanna-Reeta Meilahti. Sain kustantajalta lukukappaleen omasta pyynnöstäni.

Helmet-haaste 2018 kohta 1: kirjassa muutetaan. Reija muuttaa Turusta Pietariin.

Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta

Kyung-Sook Shin: Jään luoksesi

Kansallisteatteri: Masennuskomedia

Johanna Holmström: Sielujen saari

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Toivo Tarvas: Häviävää Helsinkiä

F. E. Sillanpää: Hurskas kurjuus. Klassikkohaaste.

Blogistanian parhaat -ehdokkaani

Ehdokkaani Blogistanian Finlandia -kilpailussa 2017 ovat

Ehdokkaani Blogistanian Globalia -kilpailussa 2017 ovat

Ehdokkaani Blogistanian Tieto -kilpailussa 2017 ovat

Jukka Behm: Pehmolelutyttö

Tanja Kaarlela: Noutaja

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia

Alex Schulman: Unohda minut

Uutuuksia ulkomailta: Kawakami, Mackintosh, Moyes

KOM-teatteri: Veriruusut

Elena Ferrante: Napoli-sarja, osat 1 - 3.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani