Kulttuuri kukoistaa -kirjablogi

Tuomas Vimma asui Pariisissa vuoden kokkivaimonsa Jenni Kinnusen opiskellessa Le Gordon Bleu -koulussa. Mitä muuta kirjailija voisi tilanteessa tehdä kuin kirjoittaa kirjan Pariisista? Se oli hyvä päätös ja mainio veto poikkeukseksi perinteisesti etelähelsinkiläisiin maisemiin sijoittuvien kirjojen sarjaan.

Vasen ranta hehkuttaa Pariisia. Kaupunkia jotenkin tunteville tai siitä haaveileville se tarjoaa herkkupaloja paikkojen kuvauksillaan. Vaikka Seinen vasen ranta vilahtaa jo alussa, oikeastaan tarina käynnistyy australialaiselta luomutilalta. Tai tarkemmin sanoen, tarina on alkanut vuosikymmeniä sitten Välimeren maisemissa, mutta kirja tutustuttaa meidät Suomi-lähtöiseen Katariinaan Australiassa, jonka pariisilaistunut kaksoissisko Kristiina kuolee pommi-iskussa Pariisissa. Siskon on lähdettävä paikan päälle selvittelemään asioita, vaikkeivat nuoret naiset ole olleet tekemisissä keskenään vuosiin.

Lyhyen ranskan lukenut Kristiina saapuu Pariisiin hoitamaan siskon kuolinpesää ja käytännön järjestelyjä. Hän saa pian avukseen valokuvaaja Maximen, komean ranskismiehen, jonka motiivit tutustua kauniiseen Kristiinaan eivät ole aivan yksiselitteiset. Romantiikkaa on silti ilmassa...

Mutta sitten tahti muuttuu. Huomaan lukevani trilleriä, jossa jahdataan koko Ranskan poliisikunnan voimin henkilöä, jonka löytämiseksi maahan julistetaan poikkeustila. Kristiina, Maxime ja tämän ystävätär Camille joutuvat tahtomattaan osaksi arvaamatonta ja - trillerityyliin - väkivaltaista tapahtumaketjua, jonka ennalta-arvaamattomus saa sivut kääntymään vikkelästi. (Rehellisyyden nimissä: osin nopeus johtuu siitä, etten lue kovin tarkkaan jäseniä katkovia tai päitä murtavia taistelukuvauksia. Mutta haluan silti myös kiihkeästi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.)

Turisti-Ranskasta siirrytään alamaailmaan, kirjaimellisesti. Kiehtovat katakombit maan alla voivat sisältää mitä tahansa! Vimman tapaan tarinassa mukana on elämän fyysisten nautintojen puoli: vaikkeivat ne nyt ole pääosassa, monia ruoka- ja juomalajeja mahtuu mukaan, vuohenjuustoista viineihin. Ja vimmamainen överi huumori ja reipas heittely, mikä on aina naurattanut minua. (Tällä kertaa jostain syystä eritteitä on mukana aika lailla, alkusanoista lähtien, mikä hieman ihmetytti. Ehkä ne liittyvät erityisesti jotenkin Ranskaan?)

Reipas veto, viihdyttävä tarina, jonka jännite pysyy pinkeänä, sekä juonella että vimmaisella kerronnallaan. Henkilöt ovat riittävän toimivia, jos eivät moniulotteisia, mutta sitä ei action-pläjäykseltä odotakaan, vaan kärjistystä ja selkeää yksinkertaistusta: kauniit ovat todella, todella kauniita ja taitavia; kammottavat todella, todella kammottavia. Tasoja ei tarvitse etsia toisin kuin katakombien käytävissä.

Editointia olisi voinut tarkistaa: toistuvat "sijoittumiset" alkoivat tuntua tahattoman koomisilta. Tiedättehän, tyyppiä "tänne ja tuonne sijoittuva talo", "sinne ja sinne sijoittuva joki", "siellä ja tuolla oleva asia" ja niin edelleen. Muuten teksti on sutjakkaa, sitaatit luontevaa puhekieltä, ja älyllisis-populäärit - no, en keksinyt osuvaa sanaa Vimman omatyyliselle sanankäytölle - vitsit maustavat tarinaa (tai ärsyttävät, lukijasta riippuen). Luvut päättyvät oikeaoppisesti koukkuihin eikä tarinan ratkaisua selitellä, mitä arvostan. Kokonaisuus ei laula Finlandiaa, mutta se on viihdyttävä, tiivis ja nopeasti luettava paketti, joka voisi hyvin olla toimintaleffan käsikirjoituksen pohja.

Kenelle: Astetta älyllisemmän toimintaviihteen ystäville, Pariisiin haikaileville, kärjistyksiä ja arroganttiin vivahtavia vitsejä sietäville.

Tuomas Vimman Raksa-trilogiasta olen kirjoittanut aiemmin, sitä edeltäneen Helsinki-trilogian (Helsinki 12, Toinen, Gourmet) luin jo ennen blogiaikoja. Sitä suosittelen kaikille överin, sananokkelan huumorin, ruuan ja muiden fyysisten nautintojen ystäville.

Kirjan synnystä kirjailija kertoo muun muassa Me Naisissa.

Tuomas Vimma: Vasen ranta. Gummerus 2017.

Sain lukukappaleen kustantajalta.

Helmet-haaste 2017 kohta 7: Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.

Turun kirjamessuilla ensikertalaisena, hiemanko jännää! Ovathan ne The Kirjamessut, aidot, alkuperäiset ja ensimmäiset, joiden idea on sittemmin levinnyt muualle Suomeen. Rosa Meriläinen sanoi Turun messujen olevan kotoiset ja pörröiset, mutta helsinkiläisenä en ihan päässyt tähän asti: kuitenkin hienot, hämmästyttävän monipuoliset ja kävijälle helposti avautuvat messut. Kiitos!

Yleissilmäyksenä messuilla on kaikkea, mitä kirjanystävä voi toivoa, ja monta ekstraa. Uusien ja vanhojen kirjojen myyntiosastot, esitystilat haastatteluineen ja niin paljon ohjelmaa, ettei millään voi monistaa itseään jokaiseen

kiinnostavaan kohtaan. Helsingin messuihin verrattuna tila on kompakti, hallit voi kiertää vaivatta useaan kertaan, paikat tulevat nopeasti tutuiksi jalkoja rasittamatta - vaikka sain ne kipeiksi täälläkin kipittäessäni minuuttiaikataululla paikasta toiseen.

Perjantaina kuuntelin keskustelua klassikkokirjoista. Mikä tekee kirjasta klassikon?

Keskustelua veti WSOY:n Anna-Riikka Carlsson (oik.), keskustelijoina kirjailijat Pasi Lampela ja Johanna Venho. Klassikon kriteereiksi mietittiin muun muassa sen dokumenttiarvoa: klassikko on paitsi kirjallisesti ansioitunut tuote, ajankuva yhteiskunnasta, joka kirjoitushetkellä vallitsee, kirjailijan silmin. Todettiin, että klassikon määrittää aika; emme voi sanoa, monenko vuoden kuluttua kirja on klassikko tai mikä nykykirjoista nousee tuohon kastiin.

Keskustelijoilta kysyttiin heidän omia klassikkosuosikkejaan: Venho mainitsi Virginia Woolfin, Lampela Dostojevskin, etenkin Sodan ja rauhan. Mutta huomautettiin myös, että joka genressä on omia klassikoitaan. Klassikon määrittely on edelleen jännittävän epäselvää! WSOY on tehnyt klassikoista uusintapainoksia, uusin kansin: kustantamo järjesti kyselyn, jossa lukijat saivat äänestää omaa ehdokastaan. Sinuhe - jota minäkin äänestin - oli ylivoimainen ykkönen. Yllättävästi toiseksi tuli Tove Janssonin Muumipappa ja meri, jota seurasivat Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, Sofi Oksasen Puhdistus ja Linnan Tuntematon sotilas. Tarkemmin hankkeesta täällä.

Tulevaisuuden klassikoksi veikkaisin itse Miki Liukkosen O:ta: se kuvaa kerronnallisesti aikaamme upeasti, koskettaa ja ärsyttää, mutta näyttää sen todellisuuden, jossa jokin ikäluokka ja jokin - tosin rajattu - kansanosa elää juuri nyt. Kysyin kirjailijalta itseltään myöhemmin, mitä mieltä hän on: hän lisäsi myös sen tärkeän pointin, että henkilöiden perusongelmat ja elämän haasteet ovat ajattomia, mikä on myös klassikolle ominaista.

Seuraavaksi säntäsin auditorioon kuuntelemaan Sinikka Vuolaa, joka kertoi Eroottisten runojen antologiastaan Olet täyttänyt ruumiini tulella. Vuola kertoi antologian kokoamistyöstä ja totesi, etteivät kaikki kirjailijat edes tiedosta (myönnä?) kirjoittaneensa erotiikasta, ennen kuin se heille osoitetaan. Antologiaa en ole lukenut, mutta lukunäytteiden perusteella vaikuttaa tehokkaalta. Ihailen Vuolan paloa ja antaumusta sekä tietysti loistavaa ilmaisukykyä. Haastattelijana oli Anna-Riikka Carlsson.

Hauska yksityiskohta oli koululaisten mittava invaasio tilaisuuteen: oliko tehtävänä rastia runokirja vai kiinnostiko aihe? Sanaa "tissi" jännenpää ei teksteistä irronnut, varhaisteiniä ajatellen. Auditorion penkeillä oli kuitenkin mukava levähtää ja somettaa. Ja anteeksi tätimäisyys, mikä kertoo vain omasta rajoittuneisuudestani: en vain voinut kuvitella koululaisia miettimässä kuvattuja eroottisia kohtaamisia kirjallisin kriteerein, vaikka heidän käytöksensä oli erittäin asiallista. Vuolan itsensä mukaan hän konkariesiintyjänä on tottunut monenlaisiin yleisöihin. Hienoa, että sellaisia on!

Viralliset messujen avajaiset - jotka puheineen ja esityksineen kuulemma koskettivat katsojia kyyneliin asti - menivät minulta ohi: kuuntelin paneelia miehen roolista kirjallisuudessa. Pitääkö miehen olla Radio Rock -tyyppinen tatuoitu äijä, joka iltapuhteena rakentaa oman talon? Mihin katoavat miehet, jotka eivät osaa edes kiinnittää hyllyä seinään? Herkullinen puheenaihe, josta keskustelivat Jukka-Pekka Palviainen, Jyri Paretskoi ja Mikko Kalajoki (kuvassa vasemmalta oikealle) sekä Pasi Lampela, haastattelijanaan Taija Tuominen. Jos mies hoitaa kotityöt ja lapsen siinä missä nainenkin, varmistaa vitamiinit ja lukee lapselle kehittäviä kirjoja, pitääkö hänen silti hallita remonttihommat ollakseen mies? Voimmeko hyväksyä myös kapearanteisemman miehen, kuten Kalajoki kuvaili? Todettiin muun muassa, ettei ole tutkimusta siitä, miten mies- ja naiskirjailija kuvaavat miestä ja onko näiden mieskuvissa eroja. Tarvittaisiinko sellaista?

Näin myös Katriina Ranteen kertovan kirjastaan Miten valo putoaa, Antti Tuomaisen markkinoimassa Palm Beach Finlandia (pääsin samaan kuvaan), Juha Itkosen...

... ja Antti Heikkisen - jonka Mummo odottaa yöpöydälläni lukupinossa - ynnä monta muuta tuttua. Atik Ismail keräsi yleisöä, etenkin nuoria miehiä (hieno saavutus kirjamessuilla!), keskustellessaan Tapani Kinnusen kanssa jalkapallourastaan ja elämäkerrastaan sekä etenkin kirjasta Vihreän veran vieraat, joka kertoo maahanmuuttajajalkapalloilijoiden tarinoita.

Kuuntelin myös esitystä Sata vuotta suomalaisia kirjankansia. Ville Hänninen kertoi kirjastaan, johon on valittu kansi kultakin kuluneelta sadalta vuodelta. Tätä pitää tarkemmin tutkia! Itse en ole järin visuaalinen, mutta tiedostan kannen suuren merkityksen kirjan vetovoimassa. Kansien tekijät jäävät silti usein huomiotta. Katson aina kannen tekijän lukemastani kirjasta, ja harmittavan usein se puuttuu tai kirjastolainoissa jää tarran alle. Eniten hämmästyttää se, ettei edes kustantajan sivulta välttämättä löydy kannen tekijää kirjan tiedoista. Miksi? Visuaalisuuteen painottuvassa maailmassamme sen pitäisi näkyä aina, ja isosti.

Anni Kytömäki kertoi Kivitaskusta isolle kuulijajoukolle. Ei tarvinne erikseen mainita, mikä vetää.

Tuli tästä mieleen, että Finlandia-ehdokkaat julkistetaan 10.11. Elisabet Rehnin valitsema voittaja selviää 29.11. Viime vuonna oli myös yleisöäänestys, jonka voitti sattumoisin Turun kirjamessujen ohjelmajohtaja Tommi Kinnunen Lopotillaan. Ehkä tänäkin vuonna äänestetään? (Olin Baba Lybeckin kanssa samaa mieltä, Jukka Viikilä - kuva alla - ansaitsi voittonsa, mutta niin olisi tehnyt jokainen kovan ehdokaslistan jäsenistä.) Viikilä on muuten suunnittelemassa seuraavaa romaaniaan eli odotettavaa kirjanystäville tiedossa!

Uusi formaatti messuilla oli kirjaretriitti, jossa kirjailija lukee kirjaansa. Ei keskustelua, ei haastatteluita. Vain lukemista. En kokeillut, mutta monelta messuvieraalta kuulin tästä hyvää. Kuunteluhetkeä pidettiin rauhoittavana melskeen keskellä. Hyvä idea tämäkin.

Mistä luontevasti iltaan: mihin kirjanörtit kirjamessuilta lähtisivät, jos eivät kirkkoon! Turun tuomiokirkossa saatiin kuulla tekstien lukemista, aiheena toivo. Arkkipiispa Kari Mäkinen luki Seitsemää veljestä, Kjell Westö, Timo Niitemaa, Sirpa Kähkönen, Ville Hänninen ja Anna-Riikka Carlsson valitsemiaan tekstejä. Välillä kuunneltiin Bachia. Kari Mäkisen luentaa ja ääntä etenkin ihailimme: vaikka hän lukisi mitä, se kuulostaisi jumalalliselta. Kirkko itsessään hätkäyttää komeudellaan. Mietin, millainen elämys se on ollut rakentamisaikansa kansalaisille, jotka asuivat pienissä mökeissään, kun se tekee nykyeläjäänkin vaikutuksen jykevyydellään. Olipa erikoinen kokemus, tähän ikään en ole ikinä ennen perjantai-iltaa (enkä muitakaan) kirkossa viettänyt! Tosin tasapainon vuoksi tutustuin sen jälkeen myös muuhun Turun yöelämään. Apteekissa tapasin paljon tuttuja. Huomasin myös ravintolan nimeltä Toimisto - nimi ei toimistorottaa kiehtonut, vaikka hauska idea sekin.

Järjestelyt messuilla toimivat, etenkin messubussi keskustan ja messukeskuksen välillä oli loistopalvelu. Tosin se olisi saanut mennä linja-autoasemalle asti. Ruokaa tarjosi yksi ravintola, virvokkeita kahvila. Aika vähän valinnanvaraa, mutta toisaalta, ruoka- ja viinimessujen puolella tarjontaa riitti. Piipahdin siellä nopeasti, koska en halunnut menettää minuuttiakaan kirja-ajasta enkä malttanut selvitellä, miten lipukesysteemi toimisi, jotta syötävää tai juotavaa saisi. Kioskia tai käteisautomaattia en nähnyt, jos joku sellaista olisi tarvinnut, kortti kelpasi kyllä kaikkialla.

Yläkerran esitystiloissa väkeä riitti vaihtelevasti, mutta alakerrassa ällistelin osastoa, joka oli joka kerran ohi kulkiessani täpötäynnä: Turun seudun äidinkielenopettajien nurkkaus (jolla oli loistava sijainti A- ja B-hallin risteyksessä) houkutteli tehokkaasti. Eikä ihme, sillä otollisen sijainnin lisäksi sen vieraat olivat huippuluokkaa, Jenni Haukiosta poppareihin asti.

Toinen esitystila, joka näytti koko ajan olevan täyteenammuttu, oli Suomen tietokirjailijoiden Tieto-lavan katsomo.
Onpa mukavaa, että lukijat ovat niin kiinnostuneita tietokirjoista!

Olin messuilla perjantain ja lauantain. Lisää seuraavasta messupäivästäni, kunhan ehdin naputella.

Päätetään raportti järjestävään tahoon: ohjelmapäälliköt Salla Simukka jaTommi Kinnunen sekä ohjelmadramaturgi Siri Kolu, joiden kanssa media sai kippistellä messut alkuun.

Messuilla taas! Katselin muuten jo perjantaina kirjatarjontaa ja divarihintoja, jos vaikka Nobel-Ishiguroa löytyisi... Yhden löysin, Keltaisen kirjaston Ole luonani aina -kirjan hinta oli neljäkymppiä. Pidin kovana mutta juuri ja juuri siedettävänä, jos olisi innokas keräilijä. Mutta leuka loksahti, kun katsoin hintaa Paul Austerin Mr. Vertigolle: 65 e! Palasin tarkistamaan, näinkö oikein. Taitaa olla kovin romaanin hinta, jonka olen nähnyt, kun kyse ei ole mistään harvinaisesta ensipainoksesta tai vastaavasta. Ilmeisesti painos on loppu. Meniköhän kaupaksi?

Tammen perinteinen kirjamessutarjous, kolme Keltaista kahdellakympillä, on aina hyvä ja vetää ostajia. Atena myi neljällä eurolla hyviä kirjoja. Muuten hinnat olivat normaalia messutasoa, kohua nostattaneine kahden euron pöytineen. Kieltämättä mietin itsekin sitä katsoessani, että ilmiö on surullinen: tekijän saama rahallinen korvaus isosta työstä on nollilla. Mutta toisaalta, ehkä parempi näin kuin suoraan tuhottaviksi?

Aloitin lauantain korkeimmalta tasolta; yllättäen näin Jenni Haukion Halikon lukiolaisten
haastattelemana. Runokirjoista puhuttiin, lukemisesta ylipäänsä. Haukio kysyi haastattelijoilta, mikä heidän mielestään saisi nuoria enemmän kirjojen pariin. Toisen mielestä suositukset vaikuttavat eniten, toinen sanoi, ettei hän edes tiedä, mitä kaikkia kirjoja on olemassa - niitä pitäisi mainostaa enemmän! Loistavat vastaukset (ja haastattelijat ja haastateltava, keskustelua oli ilo kuunnella), toivottavasti kustantamot saavat tästä kultajyvästä vinkin irti.

Harmittavasti missasin keskustelun kirja-alan murroksesta, mutta kuulemani perusteella siellä oli puhuttu kirjailijoiden yhä suuremmasta roolista kirjojensa markkinoijana. Miksi kustantamot eivät ota johtavaa otetta someen? Markkinointi tänään ei tarkoita mainosta Hesarissa ja mediasuhteiden hoitoa, vaan interaktiivista ja jatkuvaa sosiaalisen median käyttöä. Kustantaja voisi olla sparraaja ja tuki kirjailijoille tässä työssä, mutta myös viestiä itse aktiivisesti.

Seppo Puttonen ja Niina Repo kertoivat Kirjojen Suomi -hankkeesta, jossa myös me bloggarit saamme olla mukana. Huima matka kotimaisten kirjallisuuteen! Kuulin Puttosen lukeneen Sally Salmisen Katriina-kirjaa posket märkinä. Harva tietää, että vuonna 1936 julkaistu kirja käännettiin 20 kielelle ja oli maailmanmenestys, jo ennen Sinuhea. Katriinan traaginen kohtalo voisi tehota nykylukijaankin, arvelee Puttonen. Kirjan voi lukea Ylen verkkosivujen kautta Kansalliskirjaston verkkokirjastosta.

Ja koska kirjasta kertoo tuolla sivulla Juha Hurme, siirryn hänen esiintymisiinsä: ensin bongasin hänet haastattelemassa Satu Taskista, jonka kirjaa Lapset hän sanoo täydelliseksi. Vahva suositus! Sen jälkeen näin messujen hauskimman ja myös sisällöltään herättelevimmän esityksen: Juha Hurme haastatteli Juha Hurmetta tämän uudesta kirjasta Niemi. "Miksi kirjoitat kirjoja, eihän niitä kukaan osta?" Hurme puolustautui, että niitä on kiva kirjoittaa ja sitäpaitsi hänen kirjojaan on myyty enemmän kuin Aleksis Kiven tai Volter Kilven näiden elinaikana. (Mitä Juha Hurme piti surullisena ilmiönä.) Juha Hurme halusi tietää, onko Niemi historiakirja. Tavallaan, vastasi Juha Hurme, se alkaa alkuräjähdyksestä ja päättyy vuoteen 1809 ja kuvaa Suomen kulttuurihistoriaa tuolta ajalta. Mutta paremminkin se on kirja historiasta. Se pyrkii vastaamaan kysymykseen, mitä tarkoittaa lause "minä olen suomalainen". Eli perimmältään kysymykseen, kuka minä olen. (Noin vaatimattomasti.)

Molemmat Juha Hurmeet naurattivat yleisöä aikansa. Jälleen kerran epäilin ainakin toisen heistä olevan jonkin sortin nero. Kun miettii kirjallisia ja teatterillisia saavutuksia ja kuuntelee hänen polveilevaa, älykästä mutta rentoa ajatteluaan, jossa maailmankaikkeus on rajana. Ostamalla kirjan sain hyvän tekosyyn jututtaa kirjailijaa ja pyytää nimmaria. Kirjasta on jo nyt tekeillä teatteriesitys Kansallisteatteriin sekä ohjelmakiertue ja kaikenlaista muuta, josta myöhemmin lisää.

Historiallisten dekkarien genre on suosittu: kirjojaan esittelivät ja työstään kertoivat Virpi Hämeen-Anttila, Timo Saarto ja Terttu Autere, haastattelijanaan Taija Tuominen. Arkistoja, jalkatyötä, netin kaivelua - taustatyöt ovat suurin osa kirjailijan työtä ainakin jos on faktoista tarkka. Autere kertoi jättäneensä kesken romaanin, jossa hän bongasi jo kolmannen asiavirheen; Saarto uskoi, että lukija voi olla armelias, jos tarina vie hänet mennessään, vaikka virheitä jäisikin. Ja aina niitä jää, totesivat kaikki. Muovia sanottiin plastiikiksi, tajusi Hämeen-Anttila liian myöhään, 1920-luvulle sijoittuvia dekkareita tehdessään, uusimpana Koston kukat. Hän uppoutuu aikakauteensa paitsi tutkimuksin myös ostamalla kauden esineitä, vaatteita ja kenkiä. Detaljien hallinta on iso työ, mutta hän haluaa tietää, miten esineet silloin tehtiin, mitä silloin tapahtui kulttuurissa, politiikassa, rikosten saralla, aivan kaikkea. Tähän hän käyttää muun muassa Hesarin arkistoja. Saarron uusin kirja Kuoleman kuukausi kertoo vuodesta 1917 Helsingissä, Autereen Kaunis mutta kuollut murhasta nimettömässä pikkukaupungissa.

Ja sitten: Romaanin uudet muodot. Hannu Harju haastatteli Miki Liukkosta, Matias Riikosta ja Sinikkaa Vuolaa, joiden romaanit O,Suuri Fuuga ja Replikaeivät noudata perinteistä romaanin kaavaa. Arvioita löytyy jokaisesta runsaasti, joten en kuvaa niitä, mutta he ovat hyvin erilaisia kirjoittajia keskenään; esimerkkinä Vuolan tarkka kohdistus aiheeseen - käyttämällä avainlauseita työkaluna, saimme kuulla - ja rönsyjen karsinta, kun taas Liukkonen kirjoitti toistatuhatta sivua, joista oli karsittava kolmesataa, jottei kirjasta tulisi liian pitkä ja raskas.

Hannu Harjun kysyessä, mietittekö lukijaa, kirjan lukemista sitä kirjoittaessanne, Liukkonen hämmästyi: miten niin ei joku voisi lukea O:ta, "sen kuin lukee vaan". Kaikkea ei tarvitse lukea, eikä lukeminen siitä huononnu (kiitos, tämä oli helpottavaa lukijalle). Riikonen sanoi osuvasti, että esimerkiksi Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta-kirja sisältää paljon ajattelua, mutta koska se on kirjoitettu niin hyvin, että se toimii myös ns. lukuromaanina, sen voi lukea myös sellaisena. Lopulta lukija tekee kirjan omalla tulkinnallaan, todettiin. Vastaanotto ei ole kirjailijan kontrollin alla. Mutta mainitut kirjat sopivat lukijalle, joka kaipaa vaihtelua perinteiseen kerrontaan.

Sattumalta bongasin myös Noin viikon uutisten Jukka Lindströmin, joka keskusteli Tieto-lavalla siitä, miten viihteen keinoin voidaan valistaa ja vaikuttaa. Hän suositteli New Yorkerin Malcolm Gladwellin juttuja ja podcasteja; ne kuulemma ensin koukuttavat (= hyvin tehty viihdeosio) ja sitten huomaat oppineesi jotain uutta. Sama pätenee Noin viikon uutisiin! Professori Esa Väliverronen mainitsi Ian McEwanin Pähkinänkuoren, Roland Barthesin Tekijän kuoleman ja ylipäänsä hyvät historialliset romaanit, joissa faktat ovat kohdallaan. Kolmas keskustelija, syöpäjärjestöjen strategiajohtaja (juu, tupakkavalistuksesta puhuttiin) Satu Lipponen, kertoi ostavansa messuilta mukaan Kjell Westön ja Jenni Haukion kirjat. Haastattelijana oli Reetta Kettunen.

Kaikissa messujen esityksissä muuten hienosti huomioitiin teema: vaikka puheet rönsyilivät, aina mainittiin kirjoja, jotka asiaan sopivat. Tätä arvostin kovasti. Esimerkiksi Pasi Lampela toi esiin kiinnostavia ajatuksia kirjailijuudesta ja lukemistaan kirjoista monessa puheenvuorossa. Ja Taija Tuominen veti sellaisen haastattelurumban, että ei voinut kuin ihailla. Miten hän ehti, jaksoi ja muisti kaiken - ja oli aina luonteva keskustelija.

Muutakin kulttuuria nähtiin, kuten teattereita ja nukketeatteria, joista yhden nukeista hurmaannuin. Tuo on kuin minä kirjamessujen jälkeisenä aamuna! Harmi vain, että aika on rajallista, jäi monta kivaa juttua tutkimatta ja esitystä kuulematta. Messujen päättymisen jälkeinen alakulo vallitsee nyt (onko sille olemassa omaa sanaa?), mutta sitä lääkitsee kirjakasa yöpöydällä ja ihan pian koittavien Helsingin kirjamessujen odotus. Niin, ja tieto ensi vuoden kirjamessuista: teemamaa on silloin Viro!

Kaipailin Kertteä jo tovin, ja nyt ilmestyi Vihat-sarjan päätösosa. Pääseekö tomera Kertte kotiin, tapaako pakon vuoksi jättämänsä rakkaan miehensä Larrin ja kuinka perheelle käy?

Havaste kirii ennestäänkin kovaa menoaan ennen maaliviivaa: kirjaa lukee hievahtamatta, täysin 1100-luvun maailmassa ja Kerten puolesta sydän pamppaillen. Kerron sen verran, että hän palaa kotikyläänsä, mutta miten ja mitä sen jälkeen tapahtuu, jääköön jokaisen lukijan itsensä löydettäväksi.

Erinomaista tarinanjuoksutusta ja menneen maailman rakentamista, joka vie mukanaan. Suuri kiitos siitä faktoille, jotka tiedän tasan tarkistetuiksi aikakauden osalta. Meidän esiäitejämme ja -isiämme! Ja ilman niitäkin: jos kirjailija luo maailman, johon lukija uskoo, kirja on onnistunut. Tässä se tapahtuu. Sarjan alussa olin epäileväinen, mutta käänsin kelkkani täysin. Saagan loppuminen harmittaa, ja se tosiaan loppuu, kertoi kirjailija Turun kirjamessuilla, kun asiaa häneltä bloggarikollegojen kanssa tivasimme. Hän on jo päästänyt Kertestä irti, joten ehkä meidän lukijoidenkin täytyy. Tekeillä on jotain uutta, mutta tarkemmin emme vielä saaneet kuulla, mitä, sillä alkuvaiheessa vasta ollaan, sanoi Paula Havaste. Tämä selvä, annetaan työrauha ja kiitetään Kerten tarinasta, joka totisesti vakuutti.

"Hymy tuntui oudolta kasvoilla, sillä se oli onnellinen hymy, joka tuli pienten asioiden tuomasta paljaasta ilosta. Tuntui kuin luvassa olisi jälleen ollut jotain suurta, jotakin mitä hän oli kauan odottanut. Tätä piti miehen rinnalla elämisen olla, yhdessä eteenpäin matkaamista ja toivetta kuumista hetkistä."

Kenelle: Historiahulluille, tarinaan koukuttuville, yksityiskohtien ystävälle.

Paula Havaste: Lumen armo. Gummerus 2017. Kuvassa kirjailija Turun kirjamessuilla.

Aiemmat sarjan jutut:

Tuulen vihat
Maan vihat
Ja muistattehan myös Kymmenen onnen Annan sekä Yhden toivon tien?

Kauhu ei ole genreni. Mikä on todistettu: kesälomakirjani, tuo viereinen, jäi lomapaikkaan, ja kun sain sen aikojen ja matkojen halki takaisin, luin tarinan uudestaan ja kirjoitin blogijutun julkaisua odottamaan. Mutta kun aloin hakea juttua, se oli kadonnut! Kolmatta kertaa en aio kirjaa lukea, vaikka enhän minä enää muista, mistä kirja kertoi tai mitä mieltä olin. Sen muistan, että kyseessä on helsinkiläinen kellokauppa, jonka hoitajalla Johanneksella on ongelmia - no, naisten kanssa ja rahan tietysti - ja joka saa yllättävän vieraan Romaniasta. Vieras osoittautuu kaupan vanhan omistajan sukulaiseksi, joka katoaa. Johannes lähtee selvittelemään asiaa omistajan puolesta ja joutuu mitä kummallisimman (ja tieteellisimmän) ihmiskokeen todistajaksi Romaniassa. Jonka tiedämme olevan kotimaa eräille hahmoille, joihin myös kirjan nimi viittaa... Pelottavaa, ehkä siksi, että Raevaara kytkee asiat taitavasti nykyisyyteen. Ehkä näin voi tapahtua? Millaisia ovat nykyvampyyrit?

Vaikka kuten edellä kuvasin, joku (jokin?) jossain ei halua minun mainitsevan tästä mitään, uhmaan silti kohtaloani ja sanon kirjan sopivan nykykauhun, goottihengen ja kelmeän romantiikan ystäville. Joistakin haasteista huolimatta - siirtymiä pidin välillä hankalina - tarina on kiinnostava ja yhdistää tämän päivän täällä tähän päivään jossain muualla tai jossain muussa ajassa tai todellisuudessa. Näin levottomia unia sen jälkeen, sen muistan.

"Minulle maailma on ollut jo valmiiksi kylmä ja järjetön. Minun vereni on kyllästetty surulla. Kuolemakaan ei ole vapautus, ei todellakaan. Se on vain ovi toiseen, yhtä hirvittävään paikkaan."

Kenelle: Kauhua kaipaaville, nykymenoa pelkääville, hyvin nukkuville.

Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa. Like 2017.

Lue myös juttu sarjan aloittaneesta Yö ei saa tulla -kirjasta ja muut Raevaara-arviot. Näköjään en ole suositellut heikkovatsaisille.

Antti Tuomaisen Palm Beach Finlandista minulla ei ole lisättävää Hesarin osuvaan arvioon: viihdyttävä, nopea- ja helppolukuinen kirja, mutta ei Tuomaisen parhainta. PBF:n huumori ei iske sisäiseen tosikkooni, vaikka teema on kieltämättä hulvaton: tehdään Suomesta matkailumaa, jonka hiekkaranta vetää tungoksettomuudellaan ja jossa auringon kärventämisestä ei tarvitse huolehtia. Hah, tämän idean ostan, amerikkalaistyylistä light-rikostarinaa tai huumorin ja murhaamisen lempseää sekoittamista en. Mutta kirja on komean pramea, kansineen ja pinkkeine sivunreunoineen, ehkä sekin vaaleanpunaisen floridalaisuuden ja suomalaisten aurinkoihmemaan parodiana. Toivon kirjalle ja kirjailijalle menestystä maailmalla, jossa hän on hyvin saanut jalansijaa. Ehkä ainakin muut Pohjoismaat voivat eläytyä samaan kotoisaan hiekkarantatunnelmaan?

"Mittari näytti 13,5 celsiusastetta, kello lähestyi puoli kolmea. Päivän kuumin hetki. Loistavaa. Erinomaista. Suomen kesä. Mihin ihminen saattoi luottaa ellei siihen."
Kenelle: Biitsifaneille, päivää paistatteleville, harvoin mutta viihdyttävää lukeville.

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland. Otava 2017.

Muita kirjailijalta:

Oliko se britti Gillian Flynn Kiltillä tytöllään, joka aloitti tykityksen psykologisilla trillereillä, jotka hämäävät, härnäävät ja pyörittävät lukijaa vinhasti pitkin matkaa ja ällistyttävät loppuratkaisuillaan?

Lajityypin menestys poikii runsaasti seuraajia, joihin kuuluu myös ruotsalainen Camilla Grebe kirjallaan Jää pettää alta (alun perin Älskaren från huvudkontoret). Suomalaista nimivalintaa en pidä onnistuneena - aasinsilta, jää ei liity mitenkään itse asiaan, vaikka samaa siltaa käytetään kirjan sisälläkin - mutta tarina on kelpo pyöritystä. Rikospoliisi Peter apunaan profiloija Hanne selvittelevät murhaa ja samalla keskinäisiä suhteitaan. Toisaalla vaatemyyjä Emma rakastuu työnantajayrityksensä johtajaan Jesperiin, vaikka hankaluuksia koituu, kun seurustelu on pidettävä työkavereilta salassa. Mutta Jesper katoaa ja hänen kotoaan löytyy ruumis. Mitä tapahtui?

Vasta loppupuolella aavistin, mistä on kyse, joten jännite pitää ja sivut kääntyvät vikkelästi, vaikka tiettyä laskelmoinnin makua ei tämäntyyppisten kirjojen henkilöissä ja tapahtumissa voi välttää. Kärjistyksillä ja liioitelluilla luonteenpiirteillä edetään, mutta jos se ei haittaa, siitä vain Emman matkaan salaromanssin pauloihin! En muuten ihmettelisi, jos tästä muodostuisi sarja, vai olenko peräti kuullut sen jostain? Peterin ja Hannen poliisityöt saattaisivat hyvinkin jatkua.

Camilla Grebe: Jää pettää alta. (Älskaren från huvudkontoret) Gummerus 2017. Suomennos Sari Kumpulainen.

Muualla: Blogiarvioita on paljon, katso vaikka Kirsin kirjanurkan juttu ja sieltä lisää linkkejä.

--------

Lukusukkula tämäkin: J P Delaneyn Edellinen asukas kertoo erikoislaatuisesta arkkitehdistä Edwardista ja hänen suunnittelemastaan talosta, johon Edward valitsee vuokralaisen omien outojen kriteeriensä perusteella. Kertojina toimivat vuorotellen talon edellinen vuokralainen Emma (jälleen Emma, jolla on ongelmia!) ja nykyinen asukas Jane. Jane selvittelee, mitä Emmalle tapahtui ja saa selville monenlaisia taloon liittyviä salaisuuksia.

Emma. Jane. Emma. Jane. Emmajane. Janeemma. Emmajaneemmajane. Kertoja vaihtuu niin tiuhaan, että välillä pitää pysähtyä ja tarkistaa, kumman kertomusta nyt luenkaan. Vauhdikas ja yllätyksellinen, enkä taaskaan arvannut loppuratkaisua. Olen ihan höynäytettävissä!

Tällaisen kirjan nielaisee nopsaan, mutta epäravittu tuntu jää. Kun sanomana ei ole muuta kuin pahiksen osoittaminen eikä tekstissä tasoja jännityksen kasvua enempää, tuntuu köyhältä. Kelpo kirja sinänsä lajityypissään, vaikka simppelinpuoleinen siinäkin. Kirjailijanimen taakse kätkeytyy kuulemma jostain toisesta genrestä tuttu englantilainen kirjailija. Netti juoruaa hänen olevan Anthony Capella (Napolilainen naimakauppa, Ruokaa amore).

Kirjasta on tekeillä myös leffa, jonka ohjaaja Ron Hubbard on ohjannut maailmanluokan elokuvia, kuten Da Vinci -koodin ja Kauniin mielen. Minun ikäluokkani muistaa miehen 1970-luvun tv-sarjasta Happy Days, jossa hän näytteli Richie Cunninghamia, perheen poikaa ja Fonzien kaveria.

J P Delaney: Edellinen asukas. (The Girl before) Otava 2017. Suomennos Satu Leveelahti.

Muualla: Nerokas, täyden kympin trilleri, sanoo Annika Rakkaudesta kirjoihin.

-------

E. O. Chirovicin Peilien kirjaa mainostetaan Joël Dickerin kirjojen ystäville: en kuulu heihin, mutta Peilien kirjasta pidin. Siinä tapahtumille alkusysäyksen antaa käsikirjoitus, josta piti tulla erään professorin murhan selvittävä romaani, mutta teksti jäi kesken ennen kuin ehti murhaajan paljastamiseen saakka.

Käsikirjoituksen tekijä on kuollut, joten kustannustoimittaja pyytää ystäväänsä selvittelemään tapausta. Ehkä he voisivat täydentää käsikirjoituksen valmiiksi kirjaksi? Kiintoisa asetelma, josta seuraa kiintoisa ja yllättävästi henkilöitään peilaava tapahtumaketju ja tietysti, kuten asiaan kuuluu, murhaajan metsästys. (Mainio peilimäinen kansipaperi, muuten!)

Jännittävää psykologista pyöritystä sekä piristävän tuoretta ja ajantasaista tekstiä tämän päivän ilmiöineen. Kiintoisaa sekin, että kirjailija on syntyisin Romaniasta ja asuu nykyisin Belgiassa.

E. O. Chirovici: Peilien kirja. (Book of mirrors) Otava 2017. Suomennos Inka Parpola.

Muualla: Vanhan ajan dekkarin lumoa, tuumii Mai Kirja vieköön.

Klassikoksi noussutOrjattaresi houkutti uusintalukuun, The Handmaid's tale -tv-sarjan (2017) kehujen myötä mutta erityisesti aiheeltaan, jota kuvataan dystopiaksi maailmasta, jossa elämme nyt. Mietin myös kirjallisuuden Nobel-palkintoa, jonka voittajana Atwoodin mielelläni näkisin. Tämä kirjan olen lukenut kauan sitten, mutten ymmärtänyt siitä silloin mitään.

Nyt paremmin, onhan kyse naisten asemasta, jonka muutosta on sittemmin saanut niin seurata kuin itse kokea. Kehitykseen liittyy monenlaisia pelkoja: naisten asema yleensä heikkenee talouden huonoina aikoina. Naiset jäävät helpommin kotiin, kun työpaikoista on pulaa, mikä saattaa vaikeuttaa heidän uraansa jatkossa. Riski voi olla myös se, että miesten johtama maailma voi jäädä näkemyksiltään yksipuoliseksi, kun perheitä koskevia poliittisia ja taloudellisia päätöksiä tehdään. Ja pääsevätkö tytöt kouluun ja opiskelemaan, kun niukkuutta jaetaan - kun köyhyys kasvaa?

Peloksi on noussut myös väkivalta ja etenkin ääriliikkeiden nousu, jota ruokkivat äkkinäiset poliittiset yllätykset ja hyvinvoinnin entistä epätasaisempi jakautuminen. Eikä peloista pienin ole ympäristön tila, arvaamattomine muutoksineen. Miten kaiken tämän keskellä varmistamme ihmiskunnan tulevaisuuden ja jatkumisen? Tätä taustaa vasten Orjattaresi on tiukasti ajankohtainen, sillä sen yhteiskunnassa nuo kysymykset on ratkaistu, hätkähdyttävällä tavalla.

"- Kyllä, me olemme oikein tyytyväisiä, minä mumisen. Jotainhan minun on pakko sanoa. Ja mitä muutakaan voisin?"

Ääriliikkeestä kertoo myös Atwood: ajankohtanaan tulevaisuus, maa voisi olla nykyinen Kanada tai USA. Maata johtavat uskonnolliset fundamentalistit, naiset ovat palvelijoita ja synnytyskoneita. Heidän elämänsä on tarkkaan säänneltyä, pukeutumista, liikkumista ja puhumista myöten. Naiset eivät saa ystävystyä, rupatella, opetella lukemaan tai käyttää henkilökohtaista nimeä, muun muassa.

"Me olemme olemassa suvunjatkamista varten: emme ole jalkavaimoja, geishatyttöjä, kurtisaaneja. Päinvastoin: meidät pyritään kaikin mahdollisin keinoin pitämään erillään siitä ryhmästä. Emme saa olla vähääkään viihdyttäviä, salaisten intohimojen ei ole sallittua puhjeta kukkaan kanssamme; mitään suosionosoituksia ei pidä pyytää, ei heiltä sen paremmin kuin meiltäkään, rakkaudelle ei suoda pienintäkään jalansijaa. Olemme kaksijalkaisia kohtuja, siinä kaikki: pyhitettyjä astioita, käveleviä kalkkeja."

Nimetön kertoja on synnytysiässä eli erityisen tarkoin suojeltu. Hänen isäntänsä pyrkii siittämään lapsen; toimituksesta on erotiikka karsittu tiukoin rajoituksin. Kertoja ei varsinaisesti kapinoi, mutta ajatuksia eivät valvojatkaan pysty seuraamaan, joten saamme seurata hänen silmillään ja sanoillaan naisen arjen ällistyttävää kuvausta.

"Yö on omani, omaa aikaani, saan silloin tehdä mitä haluan kunhan en liiku. Kunhan makaan hiljaa. Yhdenlaisen ja toisenlaisen makaamisen ero. Se toisenlainen makaaminen on aina passiivista."

Hän ei ole täysin sopeutunut. Hän muistelee asioita menneisyydestään ja vertaa niitä nykyisyyteen, mutta yllättävän varovaisesti, kuin ei uskaltaisi edes ajatella tai kaivata mitään. Kuin aivopestynä. Tai kuin suuren trauman kokeneena. Tai kuin ei yksinkertaisesti näkisi selkeästi. Se on yksi kirjan kylmäävin havainto. Kun ulkoiset olosuhteet muuttuvat väkivalloin ja persoona häivytetään, miten se vaikuttaa psyykeen? Olen varma, ettei hän enää ole sama nainen, joka hän aiemmin oli ollut.

"Olen menneisyyden pakolainen, ja muiden pakolaisten tavoin minäkin käyn alinomaa läpi niitä tottumuksia ja elämäntapoja jotka olen jättänyt tai pakosta joutunut jättämään taakseni, ja se kaikki näyttää täältä aivan yhtä omituiselta ja on minulle aivan samanlainen pakkomielle kuin muillekin pakolaisille."

Atwood on mestarillinen kirjoittaja, se ei yllättäne. Hänen sanankäyttönsä ja älyllinen, mutta mielikuvitukseltaan rajaton otteensa houkuttelevat lukemaan ja nauttimaan tekstistä, vaikkei sisältö ole kaunista. Atwood kuvaa ihmistä syvästi ja viisaasti, mitä erikoisimmissa olosuhteissa, eri ajoissa ja paikoissa.

"Haluaisin kaiken takaisin, juuri sellaisena kuin kaikki oli. Mutta sehän on tarkoituksetonta, tällainen haluaminen."

Luin uuden, tarkistetun käännöksen ja vertailin sitä entiseen, en sana sanalta, mutta muutamia tarkennuksia bongasin, kuten:

Mutta minä katsonkin ajan kuusta. Kuuaikaa aurinkoajan sijaan. (vanha: Kuuajan, en aurinko.)

Verkostoituminen oli äitini mielifraaseja, menneiden vuosien homeista sanastoa. (vanha: Verkkojen solmiminen oli äitini...)

Dramaattisempia muutoksia kuin harvoja sanojen täsmennyksiä ja modernisointeja en huomannut - huomasikohan joku muu? En sellaisia kaivannutkaan, sillä alkuperäinen käännös on hieno. Atwoodin sanat eivät ole helppoja, eivät edes välttämättä aiemmin tunnettuja. Kannosto on tavoittanut hengen ja tyylin täysin uskottavasti.

Muita Atwood-postauksiani:
Herran tarhurit (Year of the Flood). Ilmestyi alunperin 2009, suomeksi 2010.
Uusi maa (MaddAddam). Ilmestyi 2013, suomeksi 2015. Tähtivaeltaja-palkinto 2016.

Kenelle: Tulevaisuutta pohtiville, dystopian ystäville, lahjakkaan kerronnan arvostajille.

Muualla: Täysien sivujen nautinnon Maisku luki kirjan bloggarien klassikkohaasteeessa.

Margaret Atwood: Orjattaresi. (The Handmaid´s Tale). Suomennos Matti Kannosto. Tammi 1995, uusintapainos ja tarkistettu käännös 2017. (Kuva uuden painoksen kannesta).

Italialaisen Cognettin kuudes kirja, ensimmäinen suomennettu, on raikas ja virkistävä kuin tuulahdus, no, vuorelta. Se kertoo lapsesta keski-ikään varttuvasta Pietrosta komeissa Pohjois-Italian maisemissa, jotka ovat suomalaisille matkailijoille tuttuja, Garda- ja Como-järvineen ja niiden takaa kohoavine Alppien huippuineen.

Pietron vanhemmat ovat kotoisin vuoristokylästä, mutta joutuivat avioiduttuaan muuttamaan alas Milanoon, jossa Pietro viettää lapsuutensa. Vanhemmat opettavat pojalle vuoriston tuntemuksen ja rakkauden suurkaupungille vastakkaisiin maisemiin. Isä ei sopeutunut miljoonakaupunkiin ikinä.

"Rauhallisuus ei ollut hyve, jota hän itse olisi vaalinut, mutta kaupungissa hän olisi kaivannut enemmän tilaa hengittää."

Isä opettaa poikaa vuorilla kulkemiseen.

"Polulla isä antoi minun kulkea edellä. Hän tuli askelen perässäni, niin että kuulin tarvittaessa hänen äänensä ja tunsin hänen hengityksensä selässäni. Minulle oli annettu niukat mutta selkeät säännöt: yksi, piti valita rytmi ja pysyä siinä pysähtymättä; kaksi, puhua ei saanut; kolme, risteyksessä piti aina valita ylöspäin vievä reitti."

Perhe vuokraa kesäpaikan vuorilta, Granasta, jossa Pietro tutustuu paikalliseen poikaan Brunoon. Pietron isä on jäyhä, äiti sosiaalisempi, jota huolettaa ainoan lapsensa yksinäisyys. He ovat iloisia poikien ystävyydestä, ja isä alkaa pyytää myös Brunoa mukaan vuoristoretkille.

"Auringon noustua ilmestyi lumeen kolme varjoa, jotka kulkivat vierellämme jäätiköllä. Lumi kadotti sinisyytensä, kirkastui häikäisevän valkoiseksi, ja pian hanki petti jäärautojen alla."

Mainioita ovat Pietron luonnehdinnat vanhemmistaan, joita hän tarkkaili tiiviisti. Isä vihasi ja halveksi laskettelijoita, jotka hänen mielestään kohtelivat vuorta epäkunnioittavasti. Äiti kertoi omasta vuoristostaan.

"Voi olla, kuten äiti sanoi, että jokaisella meistä on vuoristossa oma lempikorkeus, oman näköinen ja oman oloinen maisema."

Lukijan silmien eteen piirtyvät vuoriston erikoispiirteet. Kolmentuhannen metrin jäätiköt, jäkälät ja lähteet; kahdentuhannen metrin alppiniityt, purot, metsiköt, laidunelämet; tuhannen viidensadan metrin metsä, mustikat ja alppiruusut; tuhannen metrin puut ja kivet. Eikö tulekin mieleen Lappi ja omat vaellusretket?

Bruno opetteli jo pienenä meijerihommia setänsä tilalla, aikuistuttuaan jatkoi tilan töitä. Kun he Pietron kanssa tapaavat myöhemmin, he jatkavat siitä, mihin jäätiin, kyselemättä. Myös nainen tulee kuvioon, sulkematta vuorten viehätystä kummaltakaan: vuoristo on koti, kutsumus ja kohtalo.

Kaunis, raikas ja koskettava tarina perheestä, kasvamisesta, ystävyydestä ja luonnosta; erityisesti siitä, mitä ja miten ihminen oppii kaipaamaan ja miten hän kaipuunsa toteuttaa. Kukaan toinen ei voi sanoa siinä olevan mitään väärää, vai voiko?

Nautin raikkaudesta, ystävyyden, ihmisten ja vuoriston kuvauksesta, enemmän tunteella kuin järjellä, sillä kirjailija on taito luoda tunnelma, joka lumoaa, kuulostamatta sentimentaaliselta, pitämällä päähenkilönsä (ja lukijansa) hieman sivussa, kertomalla paljon olematta opettavainen tai ylipirteä - vain sanomalla kauniisti, nekin asiat, jotka eivät ole kauniita. Sitä arvostan suuresti. En ihmettele, että kirja valittiin Italiassa vuoden 2017 parhaaksi sekä yleisessä että nuorten kirjojen sarjassa.

Jos tämä ei nostata Italian-matkakuumetta, en tiedä, mikä. En ole aiemmin ajatellut vuoristoa noin tarkasti, joten myös maantieteen ja vuoristomatkailun alkeisoppituntina kirja toimii, ehkä myös metaforana elämälle, jos kovin filosofisesti asian haluaa nähdä. Mihin korkeuteen itse ajattelit vaeltaa ja miten paljon vaivaa olet valmis näkemään?

Kenelle: Soljuvan raikkaan proosan lukijoille, Italiaan matkaajille, kasvukertomusta kaipaaville, luonnonystäville, vuorikiipeilijöille.

Muualla: Romaani rauhoittaa ja aiheuttaa levottomuutta, sanoo Lumiomena. Coelho-alarm! Onneksi väärä hälytys, hän toteaa. Olen täysin samaa mieltä.

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta. Bazar 2017. Suomennos Lotta Toivanen.

Helmet-haasteen 2017 kohta 16: Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja

Kirjabloggarin joulu, juhannus ja vappu - Helsingin kirjamessut! Ihan kohta! Juuri sain käsiini kirjamessujen ohjelman, printtinä. Paras tapa tutustua tarjontaan, kun ei näyttöä aina jaksa tuijottaa. Painettua ohjelmaa saa ainakin kirjastoista, mistä minäkin sen hain.

Kiinnostavia esityksiä rastiessa pääsee hyvin mukaan tunnelmaan. Netistä ohjelma löytyy myös. (Kuvassa odotellaan messujen 2016 alkua ja ovien avaamista.)

Kirjabloggaajat ovat tavattavissa ja jakamassa lukuvinkkejä Boknäsin osastolla 6m48, to - pe klo 16 - 18 ja la - su 14 - 18. Tule moikkaamaan! Olen osastolla perjantaina 16 - 17, muulloin satunnaisesti. Messuilla aion viettää aikaa to, pe ja la, ja näitä haluaisin nähdä:

To 26.10.
Pääsen työvelvoitteilta paikalle vasta nippa nappa puolilta päivin. Muuten menisin katsomaan Erika Vikin haastattelua klo 10.30 - 11.00

KirjaKallion osastolle, jossa haastattelijoina toimivat Kallion lukiolaiset. Vikin fantasiatrilogia lumosi jo ensimmäisellään, kolmatta osaa odotellaan. Upea kaikin puolin: ymmärrettävä maailma, hieno kielenkäyttö, uskottavat hahmot, jatkuvuuden tunne ja kuorrutuksena kakussa upea ulkoasu!

Sen jälkeen menisin - jos ehtisin - katsomaan messujen avajaisia Aleksis Kivi -lavalla. Turussa ne kirvoittivat kyyneliä, miten käy meillä, kun jaetaan Rakkaudesta kirjaan -palkinto ja muita tunnustuksia. Nuoret lukijat on huomioitu: Sinikka Nopola avaa messut toistaiseksi nimettömän ysiluokkalaisen kanssa. Tapahtuman juontaa messujen ohjelmajohtaja Jan Erola.

Klo 11.30 Mika Waltarissa kertoo Raimo Pesonen romaanistaan Rakentaja. Klo 12.00 Eino Leinossa Maria Peuraa haastetellaan Tunkeilijat-kirjasta, jota en ole vielä lukenut. Kiinnostaa, paljon - ketkä ovat tunkeilijoita; läheiset väkivallankäyttäjät, maiden rajojen ylittäjät, vai jotain muuta?

Klo 12.30 Aleksis Kivi -lavalla esittäytyvät kolmen minuutin puheenvuoroin vuoden esikoiskirjailijat! Tai siis ainakin osa. Keitä mahdamme nähdä?

Klo 13 Minna Canth -lavaa täyttää Laura Gustafsson kuulemma ravistuttavalla romaanillaan Pohja. En ole lukenut, mutta kiinnostaa. Korpisoturin ja Huorasadun olen lukenut.

Klo 13.30 Kirjakahvilassa jaetaan Botnia-palkinto. Kova juttu, kovat ehdokkaat! Tämä on nähtävä.

Klo 14.00 - 14.30 Mika Waltari -lavalla puhutaan Nobel-voittaja Kazuo Ishiguron viimeisimmästä kirjasta Haudattu jättiläinen. Puhujana hänet Suomessa kirjallisesti parhaiten tunteva henkilö, kääntäjä Helene Bützow. Jos joku on lukenut vain tämän Ishiguron kirjan, vinkkaan, että kannattaa lukea muutakin: uutuus on (taas) aivan erilainen kuin aiemmat.

Harmillisesti samaan aikaan klo 14 - 15 esiintyvät Ainossa esikoiset Ylestä tutun Pietari Kylmälän haastattelussa. Mikko Kamula, Jussi Lehmusvesi, Pauliina Lindholm, Marjo Katariina Saarinen, Sissi Katz ja Silja Kejonen. Osa nimistä on minulle uusia. Kyllä, haluan kuulla!

Klo 14.30 Katri Vala -lavalla kertoo Eero Huovinen armoa käsittelevästä kirjastaan. Ei tekisi pahaa.

Klo 15 HS puhuttaa suomalaisen kirjallisuuden uudesta suunnasta Ainossa. No tietenkin ja oikein, mukana on Miki Liukkonen (vas.), ja kimurantimpi luettava tavikselle Jaakko Yli-Juonikas (en jaksanut Neuromaania loppuun asti). Mutta miksi heitä haastattelee perinteisen kirjallisuuden kulmakivikriitikko Jukka Petäjä? Hienoa vastakkainasettelua, ja on hauska kuulla, miten keskustelijat osaavat omaksua toistensa näkemyksiä, vai osaavatko?

Klo 16 kertoo KirjaKallion lavalla Heikki Pursiainen kirjastaan Paska Suomi: miten niin paska, meillähän on kaikki (melkein kaikki) paremmin kuin muualla? Kirja odottaa lukupinossa.

Klo 17.30 - 18.00 Kullervossa Juri Nummelin esittelee 50 suomalaista kirjaa, joista on tehty elokuva. Leffat ovat tunnetumpia kuin alkuperäisteokset, vai? Ja miksi? Seitsemän veljestä, Linnaisten vihreä kamari, Tuntematon sotilas, Manillaköysi jne. Tarvitsisin jonkun elokuvakriitikon mielipidettä...

Klo 18 Kullervossa esitellään kirjailijan ja kustannustoimittajan suhdetta: kolme esimerkkiä, kolme erilaista kirjaa. Antti Tuomainen ja Jaakko Launimaa, Max Seeck ja Petra Maisonen, Anni Kytömäki ja Salla Pulli.

Klo 19 Jone Nikula kertoo Tuska-festarin 20-vuotisesta taipaleesta Ainossa.

Päivän kohokohta: Rosa Liksom ja Everstinna -lukupiiri! Klo 16.30 - 17.30, messujen toinen kerros, pääovesta oikealle yhdet portaat ja siinä. Lukupiirit ovat loistava idea päästä kirjailijaa lähelle, kuka vain on tervetullut, joko keskustelemaan, hakemaan nimmaria kirjaan tai vain kuuntelemaan. Etukäteen voi ilmoittautua, mutta yleensä tilaa on aina, joten kanattaa kokeilla.

Tule mukaan ja tapaa Rosa Liksom livenä - takaan, että et pety, hänen ilmaisu- ja eläytymiskykynsä tuntien. Ja siksi, että Everstinna on yksi vuoden parhaita kotimaisia kirjoja. Olen paikalla lukupiiribloggaajana, ja teen tilaisuudesta koosteen blogiin sen jälkeen. Kuvisssa viime vuoden Sirpa Kähkönen -lukupiiriä. Keskustelu rönsyili vilkkaana!

Torstaina iltaa voi jatkaa klo 20-23 Messukeskuksen Alagallerian ravintoloissa kirja-alan, kirjailijoiden ja lukijoiden yhteisissä Kirjanrakastajien bileissä. Pääsy sisältyy messujen sisäänpääsyyn. Kuvissa lämmittelyä viime vuoden bileisiin.

Pe 27.10.

Perjantaina perinteitä: Klo 10.30 - 11.00 Mika Waltarissa Ritva Ylönen kertoo elämäkertakirjastaan Kalle Päätalo - kirjailijan elämä.

Klo 11.30 Minna Canth -lavalla Marjo Heiskanen ja Mustat koskettimet, haastattelijana Anna Kortelainen. Olen aina pitänyt Heiskasen kirjoista, tätä vierastan, koska en musiikista ymmärrä. Haastattelun silti haluaisin kuulla, jo haastattelijan takia.

Klo 12.30 Mika Waltari: Selja Ahava, Ennen kuin mieheni katoaa. Ei tarvinne selitellä, miksi.

Klo 13 Kirjakahvilassa puhutaan kirjallisuusviennistä, ja todellakin kiinnostaa. Koska meillä on upeita kirjailijoita ja saumaa mihin vain. FILIn juttuja, mukana kirjallisuusagentti Hanna Kjellberg, kirjailija ja kääntäjä Stefan Moster sekä FILIN vetäjä Iris Schwank.

Klo 14 Ainossa esiintyy jälleen esikoisia: Marko Kantomaa, Hannu Laakso, Ossi Nyman, Riina Paasonen, Hanna Ryti ja Cristina Sandu. Ylen Seppo Puttonen - juuri se Kirjojen Suomi -Puttonen - esittelee. Osan tunnen, suurinta osaa en, siksi kiinnostaa.

Klo 15.30 KirjaKallion lavalla kerrotaan kaikki tubettamisesta. Nuoret tuntevat tubettajat takuulla paremmin kuin Kirjojen Suomen kirjailijat.

Klo 16 Aleksis Kivi -lavalla Leena Lehtolaista (vas.) haastattelee Taru Torikka. Samaan aikaan Kirjakahvilassa mietitään, missä mennään kirja-alalla? Sakari Laiho, Outi Mäkinen, Reetta-Liisa Pikkola ja pj Juha-Pekka Pietiäinen. Ai niin, tähän aikaan olen Boknäsin osastolla kirjabloggarien osastolla jakamassa lukuvinkkejä.

Klo 18.30 - 19.00 Aleksis Kivi. Antti Heikkinen kertoo Mummosta. Joka on niin mummoa, äitiä, tyttöä ja naista, ettei paremmasta väliä. Vahvatekstinen ja omaääninen kirja. Liikkis myös. Heikkinen tuntuu löytäneen oman äänensä. Kannattaa kuunnella (postaus tulossa).

Klo 19.00 - 19.30 Mika Waltarissa Tuomas Vimma. Pariisin keskustan terroristi-iskussa pärjäävät parhaiten - totta kai - suomalaissyntyiset. Trilleri Vasen ranta keskustelussa (kuvassa julkkareissa Nide-kirjakaupassa). Samaan aikaan myös Antto Terras kertomassa Baarimestarin muistelmistaan. Tätä en ole lukenut, mutta aiempi, Stockmann Yard, on hauska ja antoisa.

La 28.10.
Klo 11.00 - 11.30 Aleksis Kivessä Miki Liukkonen, jota haastattelee kirjasta O Taru Torikka. Molemmat kiinnostavia esiintyjiä. Samaan aikaan Minna Canthissa ohjaaja, dramaturgi ja kirjailija kertovat Kangastus 38:n matkasta näyttämölle. Upeinta teatteria, mitä on!

Klo 11.00 - 12.00 Kirjakalliossa Koko Hubara ja Ruskeat tytöt.

Klo 12 Takauma Suomen kirjailijaliitto myöntää Kirjailija kiittää -palkinnon. Samaan aikaan Kullervossa Parnasson Kirjallisuus nyt -keskustelu. Haluaisin nähdä molemmat!

Klo 13.00 - 13.30 Ainossa kertoo Satu Taskinen kirjastaan Lapset, ja

klo 13.30 - 14.00 Minna Canthissa Suomi-palkittu Anna-Liisa Härkönen ja Valomerkki-romaani.

Sitten seuraa torventörähdyksiä, koska tättärättättää! Klo 14 - 15 salissa 101 esiintyy itse Mr. Dan Brown! Tilaisuuteen voi ilmoittautua www.wsoy.fi, mutta vapaita paikkoja saattaa olla, joten jos ilmoittautuminen unohtuu, kannattaa käydä kysymässä, onko tilaa. Aloitin juuri kirjan Alku, ja lupaavalta vaikuttaa vauhtinsa ja ajatustenlentonsa puolesta.

Samaan aikaan toisaalla eli klo 14 taas yksi kotimainen supersuosikki Kjell Westö, Aleksis Kivessä. Odotan täpötäyttä katsomoa. Tehdäänkö aaltoja?

Klo 15.00 Takaumassa keskustelun aiheena Vieläkö on vampyyreita? Samaan aikaan Minna Canth -lavalla Jouni Ranta puhumassa hätkähdyttävästä taidekauppakirjastaan Vilpitön mieli.

Klo 15.30 samalle lavalle astelee Matti Rönkä, Yyteet-kirjoineen (huh, saa hetken istua samassa paikassa).

Klo 16.00 Aleksis Kivessä Peter Franzen esittelee uutta kirjaansa Särkyneen pyörän karjatila. Sopisi muuten Helmet-haasteeseen yhdenpäiväromaaniksi (kuten Satu Taskisen Lapsetkin).

Klo 17.00 - 17.30 Aleksis Kivessä jatkaa Stig Hansén, joka kertoo Bissestä eli Birgitta Ulfssonista, jonka näimme viimeksi vasta keväällä Kirja vieköön -illassa. Vaikea usko, ettei häntä enää ole.

Klo 17.30 Eino Leinossa yksi suursuosikkini, Juha Hurme ja kirja Niemi. Haastattelija Teemu Keskisarja. Molempien puhujalahjat tietäen tiedossa huippuhulvaton keskustelu, suosittelen! Tosin samaan aikaan Minna Canthissa Pasi Lampela kertoo kirjastaan Kehä, tässäkin myös haastattelija on kovinta kärkeä eli Rosa Liksom. Valintaa on tehtävä.

Klo 18.30 - 19.00 Esko Valtaojaa haastattelee Baba Lybeck aiheesta ja kirjasta Kohti ikuisuutta.

Klo 18.30 - 19.00 Kirjakahvilassa Joel Haahtela, Venla Hiidensalo ja Kati Tervo keskustelevat siitä, miten ja miksi kirjoittaa taiteilijoista? Anna Kortelainen haastattelee.

Klo 19.00 - 19.30 Minna Canthissa saadaan kuulla Antti Tuuria ja Ikitie-leffaan musiikin tehnyttä Palefacea. Kuvassa mestari itse, Antti, ja bloggari "salaisessa" bloggaritapaamisessa.

Näen näistä varmaan osan, osa menee ohi, mutta tilalle tulee jotain muuta. Huoltotaukojakin tarvitaan - Turussa en lauantaina ehtinyt edes syömään (skumppatauolle sentään). En suosittele näin tiukkaa tahtia, haahuilullekin on hyvä jättää aikaa, ja yllättäville tapaamisille. Mutta pitää olla suunnitelma, josta voi poiketa. Tämä on lempilauseitani. Toivotan antoisia ja runsaita messupäiviä kaikille kävijöille!

Naisten voimin Suomea on rakennettu siinä missä miestenkin, ja kunnianosoitukseksi suomalaiselle naiselle Heikkinen sanoo kirjan kirjoittaneensa. Etenkin oman mummonsa muistoksi, joka 1920-luvulla syntyneenä ehti elää sodat ja rauhat, sisälliset ja ulkoiset kahakat niin maassa, kylässä kuin omassa perheessään, aina uudelle vuosituhannelle ja EU:hun asti. Sotahistoria ei kuitenkaan ole kirjan aihe, vaan muutaman naissukupolven tarina.

Kirjan mummo on nimeltään Maija. Maija kasvoi isosiskonsa Esterin ja isoveljensä Anton kanssa maaseudulla pikkukylässä, jossa aikuisia kuuntelemalla ja tarkkailemalla oppi paljon maailmasta, vaikkei kirjaviisautta ole tarjolla. Elävän elämän dramatiikkaa ei tarinasta puutu, kun Heikkinen kuvailee herkullisesti henkilöitään: Maijan vanhempia, sukulaisia ja naapureita, vierailevia romaneita, kauppamiehiä ja kylähulluja.

Politiikasta lapset eivät mitään ymmärrä, mutta kuulevat kaikenlaista. Kuten sen, että kylän opettaja kävi kehottamassa Maijan isää liittymään joukkoon, jonka avulla "Suomesta tulee lopultakin hangenvalkoinen valtio." Isä ei halunnut lähteä.

"- Olisit lähtenyt, sanoi äiti. - Mene ite jos mieles tekee. Kipase jo, perkele. - Äläkä noidu pyhäpäivänä. - Ai pyhänä saapi toisten tappamista suunnitella, vaan noitua ei?"

Saamme lukea, miten Maija kasvoi aikuiseksi ja millainen nainen hänestä kaiken keskellä tuli. Luulen, että moni näkee Maijassa tuttuja ja tunnistettavia piirteitä, omia isovanhempiaan muistellessaan, ja tunnistaa ehkä tapahtumissakin tai ainakin ilmapiirissä jotain tuttua. Tarinassa on kaksi aikatasoa: Mummon eli Maijan ja tämän tyttären, kirjassa Äidin. Maijan oma äiti kuoli varhain, isä huolehti lapsista parhaansa mukaan.

"Ei teidän oo tarvinnu mennä nälkäsinä maata eikä tiedetty mitään koko pula-ajan olemassaolosta. on ollu tiinuissa suolalihoja ja potun kanssa aina jonkunlaista höystettä. Oonhan ollu ihan hyvä isä teille? Oonhan?"

Esteri-sisko sai yllättäen kosijan, vaikka hän itsekin arveli jäävänsä naimattomaksi, kun naisellinen viehätysvoima oli perheessä kasaantunut Maijalle. Eero kihlasi Esterin ja vei tämän Helsinkiin, jonne perhe pääsi visiteeraamaan. Nähtiin presidentti Kyösti Kalliokin! Joka tuupertui Rautatieasemalla ja kuoli! Esterin tapaukseen ja koko perheen kokemuksiin noina aikoina liittyy muutenkin suorastaan trillerimäisiä piirteitä, joita ei voi tässä paljastaa - ovelasti Heikkinen kertomusta kieputtaa!

Pientä Marja-Liisaa hoidellessaan Maija alkaa taas kuunnella sotauutisia.

"Marja-Liisaa katsellessaan Maija alkoi tuntea uudenlaista pelkoa koko Suomen puolesta. ... - Oot sinä pieneksi ihmiseksi saanut kokea kaikenlaista, vaanneks sitä et sitä ymmärrä. On kaikella tarkoituksensa, on. On ollu surua, vaan eipä meillä ilman surua olis sinua. Kun saisit hyvän elämän elää, mitään muuta äiti sinulle toivo."

Maija hoitaa Esterin lähdön ja isänsä kuoleman jälkeen kotitalossaan sekä emännyyttä että isännyyttä. Santtu tarjoutui Maijalle heinäjätkäksi, ja siitäkös juorut liikkeelle - Maija katkaisee ne jämerällä tavallaan.

Marja-Liisa tietää, ettei äidin mies Santtu ole hänen biologinen isänsä. Yksinäisenä, isää kaipaavana lapsena hän ihastuu ensin opettajaansa, myöhemmin tulee uusia miehiä ja perheessä välienselvittely, joka lopulta johtaa monen salaisuuden paljastumiseen. Tarkemmin ei juonta uskalla julkistaa, mutta sanon sen verran, että yllättävän kierteen Heikkinen on kirjaansa ujuttanut. Niin yllättävän, että tipuin hetkeksi kärryiltä, piti palata selailemaan taaksepäin, ennen kuin asia aukeni.

"Mutta semmosta on historia, kaikenlainen historia. Se muuttuu sitä mukaa kun uutta paljastuu. Totuuden huomaa vasta aikojen päästä, vaikka miten itse olisi mukana elänyt ja vierestä katsonut. Se on samanlaista yhden ihmisen kuin isompien asioiden kanssa."

Kirja tarjoaa värikkään verevää kieltä ja paljon dialogia Heikkisen tapaan, aitoja ihmisiä ja todenmakuisia kohtaloita. Osa perustuu tositarinoihin, joita kirjailija mummoltaan vielä tämän eläessä kuuli ja tuli onnekseen nauhoittaneeksi, osa on sepitettä - mutta mikä on mitäkin, en tiedä eikä ole väliäkään. Tärkeintä on vetävyys, tiivis tunnelma ja dramatiikka, ja niitä kirjassa riittää. Siteeraan vielä Maijaa:

"Ei se kuulu yhden mummon ääni muun maailman melussa."

Kyllä se tässä aika hyvin kuuluu.

Aiempia juttuja Antti Heikkisestä ja kirjoista:
Pihkatappi
Risainen elämä - Juice Leskisen elämäkerta
Kuulumisia Kuopiosta, jossa bloggarit tapasivat kirjailijan virtuaalisesti

Kenelle: Maalaistaustaisille, sukuaan häpeäville tai siitä ylpeileville, suomalaisten juurien tutkijalle.

Antti Heikkinen: Mummo. WSOY 2017. Päällys Martti Ruokonen. Kansipaperi on raidoituksineen hauskasti vanha ajan paketointipaperia muistuttava.

Helmet-haaste 2017 kohta 39: Ikääntymisestä kertova kirja. Kun ehdin jo käyttää aiemmin kohdan 45, suomalaisesta naisesta kertova kirja.

Everstinnalle antoivat alkusysäyksen matkat, joita Rosa Liksom teki Eurooppaan viime vuosikymmenellä: huomio kiinnittyi seinäkirjoituksiin Saksassa, Puolassa, Ruotsissa, Ranskassa... Ne julistivat "Rajat kiinni", "Eläköön Hitler" tai muuta samankaltaista sanomaa. Liksom ei uskonut silmiään - sitä paitsi hän luuli Hitlerin oppien olevan Saksassa lainvastaisia - mutta kiinnostui ilmiöstä, ja jo vuonna 2011 päätti tutustua historiaan: Miten Hitler onnistui pääsemään johtoon ja valtaamaan puoli Eurooppaa? Tästä on otettava selvää - ja välitettävä viestiä muillekin.

Kirjailija alkoi urakoida historianluvun kanssa. Faktatietoa kertyi, mutta millaisen tarinan kautta sen voisi kertoa? Vastaus löytyi läheltä: Liksomin kotikylän naapurissa asui Annikki Kariniemi (-Willamo-Heikanmaa), jonka sodanaikaiset Saksa-yhteydet tiedettiin seudulla yleisesti. Naisen monin tavoin kiinnostavasta elämäkerrasta tuli kehikko, jonka ympärille Everstinna-romaani kasvoi. Kirjailija sulautti tietonsa tarinaan ja hioi kirjaa pitkään, seitsemän vuotta.

Kirja ei ole elämäkerta eikä Kariniemi ole Everstinna, sanoi Rosa Liksom Helsingin kirjamessujen Everstinna-lukupiirissä. Tapahtumat saattavat olla samoja, mutta niiden sisältö, Everstinnan monologi, kasvoi omaksi teoksekseen. Tämä lie syy, ettei Kariniemen nimeä mainita kirjassa lainkaan: kirjakeskusteluja seuraamatta ei lukija edes tiedä yhteyttä.

Rosa Liksom sanoo kirjan olevan yhden yön monologiromaani, joka kertoo sota- ja sen jälkeistä elävästä naisesta ja joka maantieteellisesti painottuu Rovaniemelle ja Lappiin. Hän halusi siitä helposti luettavan: vaikka kirja on kirjoitettu meän kielellä, jota Tornionjokilaakson molemmin puolin - Suomessa ja Ruotsissa - puhutaan, sitä ei ole vaikea ymmärtää. Kieli on herkullisen rehevää ja värikästä, sanottiin, ja yhdyn tähän täysin. Yksi osallistuja sanoi yleensä hyppäävänsä luontokuvaukset, mutta tässä nekin lumosivat - tunnistan tässäkin oman kokemukseni. Ja samoin pidin kirjan nimiä riemastuttavina: Vompaktit, Litsit, Latonit ja muut.* Kaiken varalta kirjan lopussa on muuten sekä sanasto että Everstinnan käyttämien murteellisten nimien oikeat muodot.

Kirjamessujen lukupiirissä keskustelua luotsasi ET-lehden kokoama lukupiiri. Osallistujat olivat kovia kirjankuluttajia ja omien lukupiiriensä järjestäjiä. Yleisönä saimme kuulla heistä kolmen kuvauksen ja ajatukset kirjasta. Everstinnan sanottiin olevan muun muassa vahva luontokuvaus, historiakuvaus ja rakkausromaani. Se herättää ajatuksia nykyajasta ja samankaltaisuuksista, puhutaanhan natsien ja tiukkojen rajoituksien ajan noususta, mutta kirja on myös paljon muuta, kuten vahva naisen kasvutarina. Sotaa se ei varsinaisesti kuvaa, vaikka sellaista Everstinnan elämän aikana elettiin monta kertaa.

"Kuoleman lähheisyys toimi ko magneetti. En ole koskhaan ollu niin elossa ko silloin."

Everstinna oli naimisissa kolmesti. Ensimmäisen kerran päästäkseen kotoa, toisen kerran rakkaudesta Everstiin, joka oli silloista tyttöä 30 vuotta vanhempi. Se oli rakkautta se.

"Aina eron hetkellä puhuima toisillemma vain saksaa. Se oli meän rakhauden kieli. Erotessa itkimä molemmat ko hullut kläpit. Meän rakkaus kipunoitti kilpaa Lapin syäntaivaan revontulten kipinäsuihkun kanssa. Me rakastimma toinen toistamma satheenkaaren päässä, joka loppu kretliinisseen taihvaanranthaan, rajuilmassa Saariselän laela ja Inarin järven jäisen yön sylissä, läpi pakhaskirkkaitten öitten emmäkä lopettahneet aamulakhaan, vaikka Everstin olis pitäny jo olla kasarmilla äkseeraamassa poikasista miehiä."

Everstin persoona on monitahoinen: sivistyneen natsimielisen upseerin kanssa Everstinna liiteli rakkauden pilvissä ja eliittielämässä 15 vuotta. Lapista piipahdettiin Helsinkiin ja jopa Saksaan puolueen johdon juhliin.

"Vyyreri kun astu juhlahuohneisthoon sisäle niin mie oikein säikähtin. Se oli kitukasunen, sillä oli pullea vauvan maha ja sen oikean puolen ohimosuoni pullisteli."

Everstinna tiesi juutalaisten kohtelusta ja näki paljon itsekin, mutta piti sitä "normaalina" seurapiirinsä tapaan. Rakkaus kukoisti, kunnes pari astui avioon, ja tahti muuttui. Miehestä paljastui väkivalta, joka vei Everstinnan ajoittain jopa huilaamaan ammattilaisten hoiviin.

"Mielisairaalassa maailma tuntu aivan ouolta paikalta. Kuoleman tyhjyys kuttu minua kovasti, mutta mie en ollu valmis."

Kolmas avioliitto käänsi kuvion toisin päin. Everstinna oli opettaja, oppinut nainen. Viisikymppisenä hän rakastui alaikäiseen Tuomakseen, jonka kanssa pääsi vihille Kekkosen erikoisluvalla. Kuten yksi lukupiirin osallistuja sanoi, rakkaustarinoissa on monta punastuttavaa kohtaa pidättyväisille. Liksom kuvaa rakastamisen asiat hekumallisen värikkäästi. Kuvassa oikealla Rosa Liksom vieressään lukupiirin Riitta Korhonen.

Puhuttiin saksalaisista Lapissa. 8 000 asukkaan Rovaniemellä asui useita vuosia 6 000 saksalaista sotilasta, joten he vaikuttivat isosti paikalliseen elämänmenoon. Pikku-Perliiniksi kutsuttu tukikohta omasi omat ravintolat, kaupat ja pesulat, joissa myös paikalliset asioivat. Pohjanhovi oli natsien kokoontumispaikka, niin suomalaisten kuin saksalaisten. Tämä kaikki toi ennenkuulumatonta nostetta suomalaisten silloiseen köyhänniukkaan agraarielämään, jossa nälkä oli aina läsnä eikä mammona painanut. Ja miettikää, mikä vaikutus ryhdikkäillä, tyylikkäissä vaatteissa tulevilla nuorilla miehillä oli naisväkeen! Everstinna itse oli hurahtanut jo pienenä tyttönä täysin lotta-aatteeseen ja suojeluskuntahommiin.

"Silloin minun pään täytti hyvin selkeä ajatus, että Suomessakin tarvitaan täpäkkää johtajaa, joka sannoo ei ja joka kuulee köyhitten ja markkinoitten syrhjään heittämitten ääntä. Kommunisteista ei siihen ollu."

Tyttö karkasi aina kiukkuisen äitinsä silmän alta Lapuan mustapaitojen kokoukseen, jossa hänelle tapahtui monenlaista tulevaisuuteen vaikuttavaa asiaa, aatteen vahvistuksen lisäksi miessaralla. Yksi osallistujista kertoi olevansa käyttäymistieteilijä, ja kuvasi Everstinnan kehityskertomuksen naisena olevan uskomattoman hieno. Hän mietti myös, mitä pahoinpidellyt naiset mahtavat miettiä kirjaa lukiessaan - ehkä se antaa vertaistukea ja toivoa. Everstinna antaa esimerkkiä hyvässä ja pahassa, mutta kertoo myös konkreettisesti, miten hän pääsi tilanteesta eroon.

Palvontaa päähenkilö ei silti kaipaa. Rosa Liksom sanoi Everstinnan olevan sillä lailla vaurioitunut, ettei ajattele kuin itseään. Ja kertoi mielenkiintoisen seikan kirjoittamisestaan: kirja on Everstinnan suulla kerrottu, mutta Liksom on kirjoittanut vastaavan myös Everstistä. Sekä lisäksi pitkästi autonkuljettajan suulla. Näitä ei kuulemma (harmi kyllä) tulla koskaan julkaisemaan, vaan ne toivat lisäsyvyyttä Everstinnan hahmoon, josta saamme kirjasta lukea.

"Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakhaan."

Yhteenvetona: kirja ei ole elämäkerta eikä sotakirja. Se on raju rakkausromaani, väkevä Lapin luonnon kuvaus, oivaltava ihmiskuvaus, viisas naisen kehityskertomus sekä silmiäavaava sukellus Suomen ja Euroopan historiaan ja yhteiskuntakehitykseen. Parissa sadassa sivussa Liksom onnistuu kertomaan tämän kaiken, ja lisäksi liikuttamaan, ihastuttamaan ja hämmästyttämään lukijan moneen kertaan. Tunneskaalalla se vie lukijan kyynelistä hekotukseen, punastelusta ärsytykseen ja vihaan: harva kirja pystyy näin paljoon. Upea, taitava, viisas ja äärimmäisen hiottu teos, jota suosittelen ihan kaikenlaisille lukijoille.

Kirjahulluille suosittelen osallistumista kirjamessujen lukupiireihin: tunnin keskittyminen yhteen kirjaan on nautinnollista, ja kirjailijan itsensä kommentointi antaa kirjalle laajasti taustaa. Samoin on kiinnostavaa kuulla muiden lukijoiden mietteitä. Tässä lukupiirissä kirjailija oli itse aktiivinen puhuja, lukupiiri ei noussut liikaa esiin (kuten joskus on käynyt) ja yleisökin ehti kysyä. Tosin sitä olisi voinut jatkaa vielä tuntikaupalla, mutta saimme informatiivisen, tiiviin katsauksen ja nkemyksen kirjan syntyyn ja sisältöön. Kiitos lukupiirikonseptin ideoijille, järjestäjille, ET-lehdelle ja tietysti selkeäsanaiselle Rosa Liksomille.

Rosa Liksom: Everstinna. Like 2017. Kirjamessujen lukupiiri 26.10.2017. ET-lehden lukupiiriä luotsasi Riitta Korhonen, keskustelun moderaattorina toimi Pia Väisänen Likestä.

* Vompakti = Konrad von Bagh, Oulun keskusmielisairaalan ylilääkäri. Litsi = Franz Lizt, säveltäjä. Laton = Platon.

"Kirjamessuilla ihmisen valtaa erityinen, suloinen kiihko", sanoi Suvi Ahola Hesarissa. Se kiihko on kirjabloggarille tuttu ja saa ihmisen päivästä toiseen vaeltamaan kirjantuoksussa jalat rakoille, puhumaan kurkun käheäksi, somettamaan puhelimen akun tyhjäksi ja täyttämään repun kirjoilla, vaikkei enää yhtään mahtuisi.

Torstaina 26.10. aloitin komeasti kuuntelemalla Erika Vikiä KirjaKallion lavalla. Lava on yksi suosituimmista, epävirallisesti arvioiden: laadukasta ohjelmaa ja yleisöä riittää. Kallion lukiolaiset haastattelijoina ovat paneutuneet asiaansa ja esittävät teräviä kysymyksiä ja tuoreita näkökulmia, esiintyjät on valittu parhaasta päästä - samaan tapaan kuin Turussa äidinkielenopettajien osastolla oli. Erika Vik on luonut fantasiakirjoihinsa maailman, johon minäkin vanhempana lukijana uskon: ikärajoja ei genrelukemisessa ole. Ihailen tarkkaa työtä ja tarinanluontia ja Vik (oik.) kertoi tehneensä tarinoistaan monikanavaiset: seleesien ja ihmisten maailmaan voi tutustua myös verkossa. Enkä ollut aiemmin tiennyt, että fennekkejä on oikeasti olemassa! Sivistyin.

Osa esikoiskirjailijoista sai messuilla esittää kolmen minuutin hissipuheen. Esikoisia esitellään pitkin tapahtumaa eri paikoissa: tähän osallistuivat muun muassa Pauliina Lindholm hienolla näytelmällisellä osuudellaan, Terhi Törmälehtö, Satu Lepistö ja Mikko Kamula (kuvassa).

Kamula kertoi, ettei Leppävirta ollut hänelle aiemmin tuttu, mutta kuusiosaisen kirjasarjan myötä siellä tulee vierailtua. Toinen osa ilmestyy maaliskuussa. Hissipuheen pinnallisuutta on kritisoitu, mutta tässä se mielestäni toimii hyvin. Se antaa käsityksen niin kirjailijasta kuin kirjasta, ja jos lukija kiinnostuu, lisää tietoa on löydettävissä, esimerkiksi kirjablogeista, jos ei tie vie suoraan kustantajan osastolle kirjaa nimmareilla varustettuna ostamaan. Messuilla esitellään esikoisia myös suljettujen ovien takana, mutta se vaatii osallistujalta jo enemmän viitseliäisyyttä ja kiinnostusta kuin avoin lavaesiintyminen, jota voi katsoa vain osittain niin halutessaan.

Mitä muuta tein torstaina? Juttelin kymmenien tuttujen kanssa. Nautiskelin tunnelmasta. Hiplasin kirjoja. Seurasin Botnia-palkinnon myöntämistä. Kiitos Lempi-kirjasta Minna Rytisalolle, jonka seuraava on jo työn alla. Kiinnostavimpia keskusteluja oli suomalaisen kirjallisuuden uusi suunta: HS:n Jukka Petäjä haastatteli Miki Liukkosta ja Jaakko Yli-Juonikasta, jonka uutuus Jatkosota-extra on poliittinen satiiri ja jos oikein ymmärsin, vaihtoehtoinen, myös ilmaisultaan. (Neuromaania en saanut luettua loppuun, sotkeuduin alaviitteiden kanssa pahanpäiväisesti.) Halusin nähdä, miten kirjallisuuden uudistajat ja perinteisen kirjallisuuden liputtajana pitämäni Petäjä keskenään pärjäävät. Jos odotin rähäkkää tai edes pientä sanaharkkaa, petyin: Petäjä on aidosti innostunut uusista kirjallisuuden ilmaisutavoista ja kuvasi haastateltujaan hienoiksi kirjailijoiksi. Kokemus puhuu, ja erottaa aidon. Oli kirjamakumme muuten mikä hyvänsä. Haastateltavat vastasivat aidosti, vastaansanomattomasti. Hyvä te! Vasemmalta: Miki Liukkonen, Jaakko Yli-Juonikas, Jukka Petäjä.

Päiväni kohokohta oli Rosa Liksom ja Everstinna -lukupiiri. Upea kirja, jota suosittelen kaikille. Sen jälkeen olin jo aika voipunut, mutta jaksoin vielä raahautua kuuntelemaan kutkuttavan kiinnostavaa keskustelua kirjailijan ja kustannustoimittajan suhteesta.

Keskustelijoina olivat kirjailija-kustiparit Antti Tuomainen - Jaakko Launimaa, Anni Kytömäki - Salla Pulli ja Max Seeck - Petra Maisonen. Kaikki rautaisia tekijöitä, vaikka kokemusaika vaihtelee. Hyvä kustannustoimittaja näkee, mitä kirjailija haluaa tehdä eli millainen kirjasta voi tulla, todettiin yhteistuumin. Tuomaisen mukaan kirjoittajan oma perspektiivi ei ole objektiivinen, mutta kusti palauttaa kokonaiskuvan ja antaa ehdotuksia siitä, miten teksti tukisi paremmin kirjan viestiä.

Max Seeck ei ollut varma, ovatko kustannustoimittajan ehdottamat muutokset pakollisia: kuulemma eivät ole, mutta hyvässä työsuhteessa syntyvän luottamuksen perusteella ne kannattaa tehdä, jos haluaa kirjasta paremman. Salla Pullin mielestä kustannustoimittaja toimii toisina silminä ja rooli vaihtelee kirjailijan myötä: joku kaipaa patistamista, joku ehdotuksia rakenneratkaisuista tai kertojaäänien eriyttämisestä. Kustin tehtävä on myös katsoa, kulkevatko eri juonilinjat tasaisesti ja miten säännöstellään lukijan johdattelua ja yllätyksiä. Anni Kytömäki piilottaa tarinoihinsa jujuja, joiden oivaltamisessa kustannustoimittaja on testilukija. Kuvassa vasemmalta parit alkaen Launimaa-Tuomainen, Kytömäki-Pulli, Seeck-Maisonen ja keskustelun vetäjä Katja Leino.

Yhteistyössä on monia tapoja: Tuomainen lähettää jo alkuunsa pienen tiivisteen tekstistä ja ideasta kysyäkseen, toimiiko tämä. Kytömäki kirjoittaa niin valmista tekstiä kuin pystyy, mutta on toisen kirjan myötä oppinut antamaan köyttä sen verran, että käsikirjoitus on vain 74-prosenttisesti valmis ennen kuin kustannustoimittaja saa sen lukea (ja edelleen kuulemma hävettää). Seeckin yllätti se, että hänen mielestään valmiiseen kässäriin tulee punakynää joka sivulle, mutta hän tietää jo, ettei se tarkoita kirjan huonoutta, vaan kustannustoimittajan ammattitaitoa. Kustannussopimuksen tekemisestä kirjan viilaus vasta alkaa, yllätys! Epäloogisuudet etsitään, detaljit laitetaan kuntoon. Tärkeintä on yhteinen näkemys kirjan valmiista olomuodosta, mikä edellyttää rehellistä palautetta - puolin ja toisin. Ehdotetut poistot kirpaisevat, "nerouden vallassa"luodut tekstikohdat saavat mennä, mutta kaikkien kirjailijoiden mielestä kirja on kustannustoimittajan kanssa työstettynä parempi kuin se muuten olisi. Tai sitä ei olisi ollenkaan olemassa, jos rohkaisua ja palautetta ei olisi saatu. Anni Kytömäki lanseerasi myös käsitteen "antihenkselit": kusti voi sanoa, mitä asiaa kannattaa syventää tai tuoda lisää tekstiin. Palaute on osattava antaa oikealla tavalla - mutta se on myös osattava ottaa vastaan. Aika paljon vaatimuksia! Kuten haastattelijana toiminut Gummeruksen Katja Leino viisaasti totesi, kaikissa työsuhteissa on sama laki, mutta taiteellisessa työssä on omat piirteensä. Kirjailija antaa niin paljon itsestään.

Voiko yhteistyö mennä pieleen? Totta kai: jos luottamusta ja yhteistä näkemystä ei synny, kirjailija saattaa haluta vaihtaa kustannustoimittajaa. Nämä tapaukset ovat kuitenkin harvinaisia. Luottamuksen syntyminen ei tapahdu vielä välttämättä ensimmäisen kirjan kanssa. Virpi Hämeen-Anttila kuvasi jossain jutussa kustisuhdetta puolisosuhteen kaltaiseksi: siihen eivät keskustelijamme yhtyneet. Kyseessä on selkeä työsuhde; molemmat tekevät omaa työtään ja ovat ammattilaisia omalla alallaan. Innostus ja kiitos motivoivat kirjailijaa autiomaan yli, sanoi Anni Kytömäki: autiomaalla tarkoitetaan tavallista ja joka kirjan kanssa toistuvaa hetkeä, jossa kirjailijan mielestä kirja on kelvoton ja työ turhaa.

Kustannustoimittaja on kirjailijan tuki myös julkaisemisen jälkeen. Arvioita ja kritiikkejä luetaan yhtä suurella kiinostuksella - jopa niin eläytyen, kuten eräs kusti minulle kertoi, ettei hän uskalla lukea nettijuttuja, vaan pyytää oikolukijan tekemään sen.

Mitä muuta näin? Keskustelun suomalaisesta kirjaviennistä, josta kerron erikseen. Jaana Torninoja-Latolan kertovan kirjastaan Elvi Sinervosta (alla). Harry Potter -bussin. Pukstaavin - tuon kirjanrakastajan ja lukemisen edistäjän tahon, jossa on muuten taas saatavana kirjallista ristisanakirjaa, hittituote, jonka painos loppui välillä kesken.

Tapasin myös yhden ahkerimmista ja monitaitoisimmista kirjailijoistamme, JP Koskisen (kuva alla). Miten hän pystyy tuottamaan niin paljon, että meno alkaa olla anttituurimaista? Kuulemma genrehyppelyn avulla: hän kirjoittaa niin dekkareita, romaaneita kuin lastenkirjojakin, muun muassa. Energiaa riittää, kun voi vaihtaa lajia. Hurjaa suorittamista, hyvin lopputuloksin.

Pakko on mainita myös kirja, joka sai kunnian nousta kirjamessujen avajaispuheeseen. Sen piti oivaltavan riemastuttavaan tapaansa Sinikka Nopola, joka esitti vision sadan vuoden päähän. Suomi 200. Tampereesta pääkaupunki! Emme ole huvittuneita. Mutta käy kirjamessuilla - takaan että et kadu. Kirjabloggarit päivystävät Boknäsin osastolla 6m48 klo 14 alkaen la - su noin kuuteen saakka.

Dan Brown Suomessa! Olihan tämä nähtävä: jos kaveri on myynyt yli 200 miljoonaa kirjaa, kiinnostaa jo ilmiönä. Millainen työ ja tekijä sen takana on? Kustantajan videokutsu vuosien maanittelun jälkeen lopulta tehosi: Brown totesi, ettei tälle kerta kaikkiaan voinut sanoa ei.

Hipsin Messukeskuksen suureen saliin 1199:n muun katsojan kanssa VIP-lukijalappu päheästi kaulassa. Valtava, täpötäysi tila herätti lievää ahdistusta, joten istahdin turvallisesti lähelle ovea. Mutta oli se juhlavaa ja jännittävää! Ohjelma käynnistyi tasan aikataulussa alussa mainitulla videolla sekä toisella, Brownin työtä esittelevällä videolla.

Ja sen jälkeen, ilman suurempia rummunpärinöitä, Dan Brown astui puhujakorokkeen taakse ja otti heti yleisönsä kertomalla osaavansa suomea: sana oli korvapuusti, jollaisen hän oli juuri nauttinut ja sokeria rinnuksiltaan ravistellut ennen lavalle tuloaan.

Olemme saaneet kuulla jo aiemmin hänen kirjojensa kääntämisprosessista: käännökset julkaistaan yhtäaikaa alkuperäiskirjan kanssa. Sitä ennen kääntäjät eri maista kutsutaan yhteen tilaan, jossa kääntäminen tehdään ilman yhteyksiä ulkomaailmaan, kuten nettiin. Tätä selitetään tietoturvasyillä - juoni ei saa vuotaa julkisuuteen ennen aikojaan - mutta luulen, että käytäntö on erityisesti hieno markkinointijuju, joka luo salaperäisyyden hohtoa kirjan ylle. Ja varmistaa sen, että lukijat kaikkialla saavat kirjansa samaan aikaan, mikä on huomaavaista fanikuntaa kohtaan.

Mutta nyt ei puhuttu kääntämisestä eikä kirjantekoprosessista, vaan Brown aloitti kertomalla taustastaan uskonnollisen äidin ja matemaatikko-isän lapsena. Äärilaitoja edustava, mutta sopusontuinen perhe loi pohjan Brownin uskontoa ja tiedettä sekoittaville kirjoille. Molemmat ajattelutavat ovat vahvasti esillä myös uusimmassa teoksessa Alku. Kirja alkaa löydöllä, jonka tulevaisuudentutkija Edmond Kirsch on tehnyt: hän on löytänyt vastaukset kahteen ihmiskuntaa alati vaivaavaan kysymykseen. Mistä tulemme? Mihin olemme menossa?

Valitettavasti Kirsch ei ehdi kertoa vastauksia, ennen kuin hänet murhataan. Ja tietysti paikalla sattuu olemaan Robert Langdon - mies, jolla Brownin mukaan on aina huono onni olla paikalla juuri tämänkaltaisissa tapauksissa, kuten miehen kirjoja lukeneet hyvin tietävät. Kirjassa Langdon on entisellään ja joutuu mukaan kiperään juonikuvioon, jossa etsitään syyllisiä ja pohditaan maailmankaikkeuden isoimpia kysymyksiä. Ennen jumalia oli satoja, nyt vain muutama, koska osaamme jo selittää vaikkapa vuoroveden vaihtelut muutenkin kuin meren jumalan toimina. Miten käy niille viimeisille jumalille, joita vielä tunnetaan? Tekeekö tiede nekin tarpeettomiksi?

Brown on hurmaava esiintyjä, ja hyvin rutinoitunut: hän nauratti yleisöä muistoillaan muun muassa Da Vinci -leffan teosta ja yhteistyöstä Tom Hanksin kanssa. Hän lokalisoi esitystään niin, että tuntui, että hän todella puhui meille, suomalaiselle yleisölle. Rento, naureskeleva ja aidonoloinen esiintyminen oli vakuuttavaa ja läsnäolevaa, vaikka uskon hänen vetäneen saman noin tsiljoona kertaa. Ammattitaitoa! Viihteen väliin hän luki vakavampia mietteitään, joita myös Alku-kirja esittää: Olemmeko vain evoluution välivaihe? Miten ihminen eroaa tekoälystä? Haluaako tekoäly esimerkiksi tietää alkuperästään, kuten ihminen epätoivoisesti tekee?

Robert Langdon -parka: hän on tietävä ja oivaltava ja löytää aina sopivan koodin ratkaisun. Toistuvasti hänellä on kriisitilanteissa vierellään kaunis, vahva nainen, mutta tilanne ei ehdi kehittyä sen pidemmälle. Hän ei ole yhtä nopea kuin James Bond - mistä tuli mieleen myös HS:n kertoma detalji: 24-sarjan tuottaja oli kysynyt Brownilta, voisiko Langdon seikkailla sarjassa Jack Bauerin sijaan yhden kauden verran. Brownin vastaus oli kiitos ei, koska hän pitää romaaneista.

Brownin Suomen-vierailu sisälsi myös tutustumisen muun muassa Temppeliaukion kirkkoon - ja vierailija oli kuulemma pitänyt näkemästään - sekä muun muassa taidemuseoihin ja saunaan. Tiedämme, että arkkitehtuuri on Brownin suuri kiinnostuksen kohde, ja jos Alku-kirja ei nosta Espajan-turistien määrä entisestään, olen hämmästynyt. (Da Vinci -koodin jälkeen Pariisin Louvren kävijämäärät räjähtivät.) Aloin heti haaveilla matkasta Bilbaon Guggenheim-museoon ja katsomaan Gaudin töitä Barcelonaan. Katalonian poliittinen tilanne on Espajan hyvin tuntevan (hän opiskeli vuoden maassa aikoinaan) miehen mielestä sydäntä särkevä, mutta Brown toivoo enemmän dialogia, niin Espanjassa kuin kotimaassaan. Ja sanoo dialogin olevan koko Alku-kirjan teema.

Suomessa Brown tutustui muun muassa Alvar Aallon funkkistyyliin. Jännittävää nähdä, seuraako tutustumisesta jotain kirjallista - se olisi megalottovoitto Suomelle! Kuulin, että mies oli myönteisesti yllättynyt suomalaisesta ruokakulttuurista ja kehunut ruokaa moneen otteeseen (korvapuustin lisäksi). Hieno tunnustus mieheltä, joka syö gourmet-ruokaa ympäri maailmaa.

Kirjoittajana Brown on kurinalainen ja järjestelmällinen. Hän pitää kunnostaan huolta, ja mitä ilmeisimmin myös avioliitostaan: Langdonin tapaamissa naisissa on hänen vaimonsa piirteitä, ja vaimo mainittiin esityksessä useaan kertaan.

Brownin ajattelussa uskonto on tehnyt paljon hyvää, mutta tiede on kehittynyt nopeasti sen rinnalle. Jokaisen on päätettävä itse, mitä jumalista ajattelee - eikä toivottavasti tule päivää, jolloin dna:ssamme on kirjattu ennakkoon, mitä ajattelemme. Tärkeintä on avoin ja jo mainittu dialogi, jota hän katsoi myös esiintymisensä edustavan: meidät toi yhteen rakkaus kirjoihin, joka säilyy "across time".

Alku-kirja on mielestäni kirjailijan parhaimpia: se viihdyttää ja vie mukaansa, herättää ajatuksiakin. Se ei ole kirjallisen ilmaisun loistoesimerkki, mutta lajissaan toimiva ja ahmittava - luin kahdella istumalla. Vähän harmittaa se, että moni kotimainen kirjailija pystyisi heittämällä samaan tekstillisesti, mutta näkyvyys ja kansainvälinen koukku jää puuttumaan. Ihailen ja ärsyynnyn yhtä aikaa.

Kenelle: Jännitysviihteen ystäville, Barcelonaan kaipaaville, helppoa luettavaa hakeville, kansainvälisestä kirjamenestyksestä kiinnostuneille.

Dan Brown: Alku. WSOY 2017. Suomennos Jorma-Veikko Sappinen.

Kirjamessuista riittää puhuttavaa, mutta messujuttujen väliin tunkee nyt väkisin nimensä mukainen kirja. Maria Peuran romaanien aiheet ovat aina minusta kuulostaneet niin rankoilta, etten nynnysti ole edellisiä uskaltanut lukea, vaikka tiedän niitä kehutun. Nyt puolivahingossa sain kirjan hyppysiini: novelleista koostuvan teoksen lukukokemus ei ollut helppo ja kepoinen (kuten odotinkin), mutta täysi ja hätkähdyttävä.

Kirja kertoo rajoista ja niiden ylittämisestä tai siihen pyrkimisestä. Maarajojen, ikärajojen, sukupolvi- ja sukupuolirajojen, uskontojen rajojen, rauhan ja väkivallan rajojen, kielirajojen... Henkilöinä esiintyvät turvapaikanhakijat, rasistit ja uskovaiset eri puolilta, eivät vain länsimaiset, miehet, naiset, vanhemmat, lapset ja muun muassa Juha Mieto.

Peura rynnistää rajoja päin rohkeasti ja pakottaa katsomaan niitäkin rajakohtia, joita tavallisesti ei kukaan haluaisi huomata tai edes tunnustaa niiden olemassaoloa. Se ei ole miellyttävää, mutta avaa silmiä. Tuntui siltä, että sivuja pitää käännellä varovasti, hieman kauempaa katsoen: koskaan ei tiedä, mitä eteen hyppää. Lokoisa sohvaluku saattaa kääntyä ahdistukseksi, oma oivallus voi herättää itsesyytöksiä - enkö itsekin olen toiminut sokeasti, ymmärtämättömänä, omiin ammoin asetettuihin rajoihini tukeutuen ja rajan toista puolta miettimättä?

"Muistini on temppuillut siitä lähtien, kun tuli kaupasta, eikä kotia enää ollut, vain hautaustoimisto vastapäätä. On vaikea muistaa yksityiskohtia, sitäkään, pienenivätkö lapsen pupillit vai suurenivatko ne, kun isä oli kuulusteluun noudettaessa muotoiltu tuntemattomaksi."

Vaikuttavimpia novelleja minulle olivat äidin kirje tyttärelleen, ahdistava parisuhde tai konkarin kertomus. Ylittänen rajan tässäkin, kun tunnustan, että omaa elinpiiriä lähinnä olevat tarinat ovat iskevimmät: kaukaisten maiden muuttajat jäävät kaukaisiksi. Peura ei selitä, vaan kuvaa tilanteen. Päättely jää lukijalle.

"Mää olen hyvä ihmistuntija. Eniten musta ois hyötyä työryhmissä, joissa päätetään, kuka saa turvapaikan, kuka ei. Mää kyllä osaisin kysyä oikeat kysymykset ja silmänliikkeistä lukea, valehteleeko ihminen vai puhuuko totta. Sain Raminki tällä taktiikalla seinää vasten ja totuuden selville silloin, kun Ramin postin mukana tuli nimissä isyystodistus."

Sotia muistelevat ihmiset puhuvat "vanhasta rajasta". Se voi olla myös jokaisen omassa päässä: ehkä tänään jo asenteellinen tai muuten vain pölyttynyt. Peura pöllyttää pölyä pois, ja se tekee hyvää, vaikka karvastelee. Kuluneetkin vastakkainasettelut hän tuo esiin tuoreesti. Teksti on kirkasta ja tiivistä, eikä lukija saa löysää köyttä. Tiukkaa tavaraa. Osassa novelleja käytössä on meän kieli, johon juuri sain Everstinnassa hyvin tuntumaa.

"Soli semmonen aika tavanomanen syyskuun päivä. Jokunen pakkasyöki oli ollu, ko mettä helotti ko mikäki ko mie oikasin polkua pitkin kotia työpäivän jälkhiin. Perjantai se hääty olla, ko tyttäret olit minua jo siellä oottamassa."

Tyyli vaihtelee novelleittain synkeästä mustan huumorin vilahduksiin, mutta kerronnaltaan teksti on pääosin realismiksi puettua mielikuvittelua, joka välillä livahtaa omille teilleen irti todellisuuden painolastista (hieman helpotusta lukijalle sentään). Olisinko lukenut, jos olisin tiennyt sisällöstä enemmän? En ole ihan varma. Syytän kaunista, leppoisan vihreää kantta peikkomaisine pikku hahmoineen harhaanjohtamisesta, mutta koskaan kirjan lukeminen ei harmita, kun sen on tehnyt. Ei nytkään.

"Isä aina sanoi, että pitää olla paikallaan, jähmettyä. Kaikkein suurin hyve oli jähmettyminen. Isä otti aikaa, antoi palkinnon, kun hän oli kauan hengittämättä. Palkinto oli iso purukumi, joka tungettiin kurkkuun niin ettei hän enää koskaan hengittäisi."

Kenelle: Rohkealle lukijalle, rajojen rikkomisesta kiinnostuneille, omaa oivallusta vaativan tekstin ihailijalle.

Muualla: Novellit käynnistyvät kuin sytytyslanka, kuvaa Omppu. Opus Eka ei kehu, vaan sanoo kirjaa "harvinaisen moniääniseksi mutta musertavan mielenkiinnottomaksi."

Maria Peura: Tunkeilijat. Teos 2017. Kansi: Eevaliisa Rusanen.

Kirjamessujen lauantai oli pitkä ja täyteläinen: aloitin Bonnierin perinteisellä bloggaribrunssilla, jonne nelisenkymmentä kirjabloggaajaa ja yksi vauva kokoontuivat nauttimaan kirjaesittelyistä.

Kiitos Marianna Kurtto, Heikki Valkama, Tuomas Kyrö, Joonas Konstig, Roope Sarvilinna ja A.W. Yrjänä (kuvassa). Yrjänän komeaa kirjaa ihastelimme esineenä: se on näyttävä niin kansista kuin sisäsivuiltaankin. Kuva ei toista kirjan loistoa! Graafinen suunnittelu: Mika Wist.

Sieltä kipaisin katsomaan Kirjailijaliiton myöntämän Kirjailija kiittää
-palkinnonjaon. Kirjamessut ovat kaiken muun ohella tilaisuus, jossa jaetaan niin monenlaisia kirjallisuuspalkintoja, etten suuresta osasta ole kuullutkaan, mutta tästä olen: sen myöntävät kirjailijat henkilölle tai taholle, joka on "edistänyt merkittävällä tavalla suomalaista kirjallisuutta ja lukemisharrastusta sekä vaikuttanut kirjallisuuspoliittiseen keskusteluun."

Nyt sen sai kriitikko, tietokirjailija Ismo Loivamaa, joka on tehnyt työtä etenkin lasten ja nuorten tietokirjapuolella. Kuulosti hyvältä valinnalta, ja on hienoa, että tällainen tunnustus on olemassa, suoraan tekijöitä tekijöille. Kirjailijaliiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen mainitsi asiallisesti, että myös kulisseissa tehtävä "näkymätön" työ kirjallisuuden eteen kannattaa huomioida. Hyvä niin.

Kiinnostavaan keskusteluun osallistuivat Vainosen lisäksi kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen ja kirjailija Helena Waris. Loivamaa ei itse päässyt paikalle. Todettiin kirjojen näkyvyyden väheneminen mediassa, samoin kirjastojen määrän pieneneminen. Ennen se oli lähipalvelu, jonne pääsi pyörällä tai kävellen. Myös kirjojen ostaminen on vaikeutunut kirjakauppojen vähentyessä. Marketit ovat - onneksi - ottaneet kirjoja hyllyilleen, jossa niitä voi ruokakauppareissulla napata mukaan, mutta valikoima (ja lisäisin: myyjän kirjaosaaminen) on rajallinen. Ilmiöksi nähtiin myös se, etteivät vanhemmat lue lapsilleen tai käytä heitä kirjastossa yhtä paljon kuin aiemmin. Päiväkodeissa on kuuleman mukaan nykyisin lapsia, jotka eivät yksinkertaisesti osaa käyttää kirjaa: miten sitä pidellään tai miten sivuja käännetään. Kuva perhealbumista, pienin lapsenlapsi mökillä.

Lasten ja nuorten kirjojen aiheista, mitä pinnalla nyt? Dystopioiden todettiin olevan jo nähtyjä. Niiden tilalle tai seuraan ovat nousemassa utopiat, myönteiset tulevaisuuden visiot. Nyt näkyvät perheteemat, joissa vanhemmat ovat poissaolevia ja/tai tunneköyhiä, tai perhe muuten hukassa. Mitä se kertoo meistä? Miksi kirjailijoiden todellisuudesta peilaamaa tilannetta ei huomata ja hyödynnetä yhteiskunnassa? Kannattaisi, koska he reagoivat nopeasti siihen, mitä ajassa on, todettiin. (Olen aina uskonut taiteilijoilla olevan maaginen tulevan ennakoinnin vaisto: se ei ehkä ole sen mystisempää kuin herkkyyttä, havaintokykyä ja paneutumista, mutta ensin mainittu tulkinta on herkullisempi.)

Lisää palkintoja: Selkokeskuksen Sesam-palkinto jaetaan selkokirjallisuuden edistämisestä. Nyt sen sai Avain-kustantamo. Selkokielelle on tilausta monin tavoin, kun mietitään vaikkapa opiskelujen kanssa kipuilevia poikia tai maahanmuuttajia.

Tällaisenkin bongasin: Hanna Kauppiselle on myönnetty Nuori Aleksis 2017 -palkinto esikoisromaanista Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut (Myllylahti, 2016). Palkinto jaetaan parhaalle edellisvuonna ilmestyneelle kaunokirjalle, saajan valitsee Äidinkielen opettajain liiton kokoama, toisen asteen opiskelijoiden raati. Hienoa, nuoret itse valitsevat!

Tärkeistä palkinnoista on vielä mainittava Ylen Seppo Puttosen, mm. Kirjojen Suomi -hankkeen isän, saama Rakkaudesta kirjaan
-tunnustus, joka jaettiin jo messujen alkajaisiksi. Oikeaan osui!

Tapasin ystäväni, draama-ammattilaisen Raija Airaksinen-Björklundin, jonka uusin oppikirja, Reuhurinteen teatterikirja, ilmestyi sopivasti messuille. Yhteistyönä Reuhurinne-sarjan äidin Tuula Kallioniemen ja kuvittaja Jii Roikosen kanssa tehty kirja tarjoaa havainnollista oppia alakoululaisten teatteriopetukseen. Selkeiden tekstien kanssa kulkevasta hauskasta piirroskuvituksesta (tai toisinpäin) voi vaikka bongata tuttuja...

Matti Rönkää kiitin terapeuttisesta ja nokkelasta Yyteet-kirjasta. Tuntemattomasta ei tätä nykyä pääse eroon missään, ei ainakaan tässä kirjassa! Rönkä on osoittautunut sanakyvykkääksi paitsi puhujana myös kirjallisesti: hänen lukuisia dekkareitaan en ole lukenut, Einosta pidin.

Näin myös Jouni Rannan: Hänen ja Marko Erolan taideväärennöksistä kertova kirja Vilpitön mieli on niin hämmästyttävä, että siitä ei moni (ainakaan taiteenostaja) uskalla sanoa yhtään mitään. Itse väärennösten taiteilija, Veli Seppä, ei halua astua julkisuuteen, kas kummaa.

Päivän päätteeksi tapasin kirjabloggariseurassa Teos-kustantamon kirjailijoita: Juhani Känkänen, Marjo Niemi, Jarkko Volanen, Maria Peura, Heikki Reivilä, Mikko Rimminen ja Juha Hurme. Sekä yleisö että esiintyjät olivat hyytyneitä tässä vaiheessa messuja. Kirjaesittelyt oli silti mukava kuulla - ja Känkäsen mainio musiikkiesitys - vaikka kovin muodollisesti auditorioon meidät ja kirjailijaparat istutettiin. Lisää tapahtumassa monissa kirjablogeissa, katso vaikka kuva meistä Les, lue -blogissa.

Mikä puhutti messuilla erityisesti? Lukutaidon tila ja kehittyminen. Historia- ja sota-aiheet vetävät väkeä, ehkä näin juhlavuonna entistäkin enemmän. Mietteet kirjaformaatin ja kirja-alan muutoksista, kuten aina. Suomalaisuus, totta kai. Aikuisia ainakin kiinnostavat näemmä tutut nimet Kjell Westön ja Jenni Haukion tapaan, mutta hieman yllättävästi myös tuoreemman tekijän, Miki Liukkosen, esiintymisiä seurasi suuri yleisö. On ollut hauska seurata hänen kehitystään esiintyjänä: aina vain paranee, muuttuu varmemmaksi ja rennommaksi. Ja juuri saimme hienon uutisen: O:n käännösoikeudet on myyty Ranskaan! Suomalainen kirjavienti muuten kasvoi viime vuonna kolmanneksen edellisvuoteen verrattuna, sanoi kirjamessujen ohjelmajohtaja Jan Erola.

Muita aiheita: Rajat, myös kirjojen aiheissa ja lajityypeissä. Tulevaisuus, tyyliin Dan Brown tai Esko Valtaoja, tai vielä irtonaisemmat fantasiat. Runot. Kuka kirjoista saa puhua ja miten kirjablogeihin pitäisi suhtautua; sitäkin sivuttiin monessa keskustelussa. Aiheesta ovat ansiokkaasti bloganneet ainakin Omppu, Hdcanis ja Kaisa Reetta T. On jännittävää ja hämmentävää huomata, että kirjabloggarit tosiaan ovat osa kirjallisuuden kenttää, paljosta puheesta ja yllättävistä eri tahojen reaktioista - niin kielteisistä kuin myönteisistä - päätellen, ja tietysti lukijamääristä.

Esikoiskirjoja ja -kirjailijoita nähtiin ilahduttavan paljon, nelisenkymmentä. Pidin uutta kolmen minuutin esittelyformaattia toimivana, vaikka sitä moitittiin pinnallisuudesta. Se antoi nopeasti käsityksen kirjasta, josta kiinnostuva voi etsiä lisätietoa muualta. Yleisö ei odota sen kummoisempaa kuin kirjailijan näkemistä ja kirjan lyhyttä kuvausta, mutta osa panosti tähänkin: muun muassa Pauliina Lindholmin Komendantin näytelmällinen esitys oli riemastuttava.

Yhtenäinen teema messuille lienee parhaiten löydettävissä Jan Erolan puheesta messulehdessä: "Kyseenalaista totuutesi: Kun ajassa liikkuu yhä enemmän antiempatiaa ja vääristeltyjä totuuksia, on suorastaan välttämätöntä lukea."

Messut keräsivätennätysmäärän kävijöitä, 84 000, ja kirjamyynti oli parempi kuin koskaan. Kävijät ostivat keskimäärin kuusi kirjaa: nippa nappa ylitin sen seitsemällä kirjalla (lahjoiksi). Ja eikun ensi vuoden messuja odottelemaan. Nyt listailen ensi kevään kirjatärppejä. Kyllä, tulevien kirjojen listoja on jo julkaistu. Kustantajat ja kirjailijat tekevät työtään tahdissaan, me lukijat omassamme.

Ensimmäinen suomennettu indonesialainen romaani, pakko tutustua! Kirja ilmestyi alunperin jo 2002, mutta katosi kustantamojen uumeniin, kunnes se 2015 käännettiin englanniksi.

Olipa kerran äärimmäisen kaunis prinsessa: "...Pajajaranin kuninkaallisen suvun viimeinen jälkeläinen, joka oli perinyt kaikkien Pakuan valtakunnan prinsessojen ihanuuden. Sanottiin että prinsessa oli itse tajunnut kauneuden tuovan hänelle huonoa onnea. Kun prinsessa oli lapsi ja sai vapaasti kulkea palatsin muurien ulkopuolella, hän aiheutti sekasortoa, isoa ja pientä."

Virkamiehet unohtivat velvollisuutensa, oma isä riutui rakkaudesta tyttöä kohtaan, jonka äiti halusi tappaa kauneuden vuoksi, mutta ei voinutkaan, kauneuden vuoksi. Monen mutkan jälkeen prinsessa ajautui viidakkoon, paikkaan, johon syntyi Halimundan kylä. Tarina tapahtuu tässä kylässä, jossa prinsessan jälkeläiset asuvat.

Heihin kuuluvat maineikas huora Dewi Ayu ja hänen tyttärensä Alamanda, Alinda ja Kauneus, joka sai nimensä legendaarisen prinsessan mukaan. Kylää hallitsevat väkevät miehet, soturi Shodancho ja Maman Gendeng, johon eivät edes luodit pystyneet.

"Maman Gendeng ei ollut koskaan puhunut suoraan yhdellekään naiselle, lukuun ottamatta prostituoituja Japanin miehityksen aikana, ja yhtäkkiä hän tajusi että nuoren siron Nasiahin kohtaaminen pelotti enemmän kuin hollantilaisen teloitusryhmän eteen joutuminen.

Rakkautta, mustasukkaisuutta, seksiä, ystävyyttä ja hellittämätöntä vihaa, syntymää ja kuolemaa; niistä on kylän elämä tehty. Naiset ovat vahvoja; miehet taistelevat, uhoavat, itkevät ja rukoilevat.

"Lisäksi käynti huoratalossa oli todella typerä teko mieheltä, joka yritti tehdä vaikutusta mahdolliseen tulevaan vaimoonsa."

Maan historia sotineen esiintyy kirjassa vahvasti, sen ohessa, kun ihmettelemme halimundalaisten meille eksoottisena näyttäytyvää elämää. Indonesia on entistä Hollannin siirtomaa-aluetta. Kun he pääsivät eroon Hollannista, maan valtasivat japanilaiset.

"Todellinen hulluus alkoi, kun leirissä oli tullut kaksi vuotta täyteen ja japanilaiset sotilaat alkoivat tehdä listaa naisista, jotka olivat iältään seitsemäntoista ja kahdenkymmenenkahdeksan välissä."

Indonesia itsenäistyi 1945. Kirjassa kuljetaan halimundalaisten sukupolvien mukana siirtomaa-ajoista 1990-luvulle saakka, joten lukija saa tuhdin annoksen tietoa maan vaiheista. Mutta herkullisinta tarinassa ovat ihmiset, heidän suhteensa ja arkensa, johon kuuluu myös maagisia tapauksia, kuten kuolleista heräämisiä ja vatsasta katoavia vauvoja.

"Tähän on vain yksi mahdollinen selitys, Shodancho, nimittäin se että yhdyit vaimoosi ilman rakkautta - sellaisen yhdynnän tuloksena syntyvä lapsi joko jää kokonaan syntymättä tai syntyy hulluna, jonka takapuolesta kasvaa rotan häntä."

Kurniawan kirjoittaa herkullisesti, oivaltavasti, rennon ronskisti ja vetävän viihteellisesti, mutta ei missään kohtaa kepoisesti tai typerästi. Hykerryttävän hauska ja viisas kirja - klassikkoainesta! Kirja olisi sopinut mainiosti Tammen Keltaiseen kirjastoon, nyt sen nappasi Gummerus.

Gabriel Garcia Márquez tulee etsimättä mieleen, mikä on mainittu kirjan kannessakin, samoin Salman Rushdie. Hänen tuotantoaan en tunne, mutta esimerkiksi Mo Yan tai Jose Saramago voisivat olla verrokkeja: huumorissa, viisaudessa, yksityiskohtia pulppuavassa selostamisessa ja riemukkaan laajoissa henkilöhahmoissa on jotain samaa. Vahva suositus!

Kenelle: Klassikoiden ystäville, huumoria hakeville, eksotiikkaa kaipaaville.

Muualla: Romaani isolla R:llä, sanoo Kirjaluotsi. Raju, häpeilemätön ja viihdyttävä, tuumii Tekstiluolan Tuomas.

Eka Kurniawan: Kauneus on kirous. Gummerus 2017. Annie Tuckerin englanninnoksesta suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Kannen suunnittelu Jenni Noponen.

Helmet-haaste 2017: Kirjassa mennään naimisiin. Monta kertaa.

Kirjan nimi on loistavan ironinen. Sillä oikeastaan tarina kertoo röyhkeyden vastakohdasta, häpeästä, joka läpäisee kirjan joka lauseen sydämeen sattuvasti. Olisinko olemassa, olisinko ihminen ja kansalainen siinä missä muutkin - häpeäsukupolveen kasvatettuna tunnistan tunteen hyvin: sanoisin sitä jopa kansallistunteeksi. Ei tehdä tästä ny numeroo ja niin edelleen.

"Yleensä en koskaan syönyt kävellessäni, enkä mielelläni edes ihmisten nähden, kun ajattelin, että näytin syödessäni jotenkin inhottavalta."

Teoksesta on kohistu ja sitä on paheksuttu, oletettavasti eniten niiden taholta, jotka sitä eivät ole lukeneet. Mediamurinoista päättelin saavani lukea tosilusmusta, häikäilemättömästä hyväksikäyttäjästä. Että joku kehtaa kehua elävänsä yhteiskunnan elättinä, toisten maksamilla rahoilla! Tarina on kuitenkin aseistariisuvan paljas ja rehellisenoloinen. Eihän hän edes lusmuile kunnolla, vaan opiskelee ja pyrkii kirjailijaksi: on aktiivista toimintaa, on selkeä tavoite. (Ja se häpeä.) Joten lukija saa pettyä, jos odottaa työtätekevien irvailua, kattoonsyljeskelyä tai työttömän ajankäytön kauhuesimerkkejä päihteineen ja sekavine vuorokausirytmeineen.

Mies ei halua töitä, se on kuitenkin selvää. Hän oli juhlinut aikanaan ammattikoulusta valmistumistaan kaverinsa kanssa kotiviinillä: "Viini oli maistunut elämältä ja vapaudelta ja marjaesanssilta. Heikistä ei kuitenkaan ollut työttömäksi, vaan hän meni pian metallialan töihin."

Työttömyyskorvauksen saadakseen hän osallistuu niin työkkärien pakollisille kursseille kuin raportoitiin päiviensä ajankäytöstä ilman pienintäkään aietta työllistyä. Sossun elätiksi hän ei silti itseään katso - hierarkia on työttömilläkin. Toisaalta, hän ei uhriudu tai aseta itseään sankariksi, vaikka tietää olemassa olevan "... sillä tavalla värittyneitä ihmisiä, että halusivat nähdä päähenkilön rehtinä ja ahkerana kaurismäkeläisenä hahmona, jonka ahdinko oli yhteiskunnan ja olosuhteiden syytä."

Kirjan kolmesta osasta ensimmäisessä mies menee Brucen konserttiin Turkuun. Monenlaista hävettävää liittyy tähänkin herkullisesti kuvattuun matkaan, joka sentään on hänen elämänsä kohokohtia.

"Tuntui, että Bruce oli katsonut minua samalla tavalla epäillen ja tutkivasti kuin rannekkeita jakanut turvamies. Mietin hetken, että näytin heidän molempien mielestä epäilyttävältä siksi, että olin yksinäinen mies julkisessa tilaisuudessa."

Toisessa osassa mies joutuu Tampereelle uravalmennuskurssille.

"Uraohjaaja toivotti kaikille reippaasti hyvää huomenta, mutta kukaan ei vastannut hänelle ääneen. Uraohjaajasta näki, että tämä oli hänelle mahtava päivä ja täynnä erilaisia mahdollisuuksia. Hän alkoi jututtaa isossa lasikopissa istuvaa vahtimestaria ja kertoi hänelle, että meillä oli tässä huikea ryhmä kasassa. Hän oli sanonut meitä huikeiksi monta kertaa edellisten päivien aikana, ja minä mietin edelleen oliko hän oikeasti sitä mieltä, koska minun oli vaikea sitä huikeutta nähdä."

On hyvä, että joku sanoo tämän ääneen, kuten Nyman tekee: työllistämistoimien tulos ja tarkoitus näyttäytyy työnhakijalle lähinnä virasto- ja tilastonäpertelynä, ei työpaikan etsimisen tukemisena. Tätä tilannetta - teorian ja käytännön yhteensopimattomuutta - kirja kuvaa erinomaisesti. Kurssille osallistujia tuntuu huolettavan työnsaantia enemmän se, menevätkö eväät pilalle, kun ne pitää jättää kurssipäivän ajaksi vahtimestarin huoneeseen ilman jääkaappia. Ainakin se on jotain konkreettista ja ymmärrettävää, jos kurssien vetäjät puheet eivät.

"Meitä syrjässä olevia oli siinä kaupungissa niin paljon, että tulimme suurella määrällämme suojelleeksi toisiamme työvoimaviranomaisten ja muiden yhteydenotoilta, niin kuin tuhansien kalojen parvi, joka hajosi eri suuntiin, kun isompi petokala hyökkäsi sen kimppuun."

Kolmas osa keskittyy kirjoittajakoulussa olon kokemuksiin. Vaikka uraohjauskurssilla oli painotettu ulkonäön merkitystä työnhaussa, mies miettii:"...olin tullut siihen tulokseen, ettei ihmisen tarvinnut olla älykäs tai itsevarma tai muutenkaan edustava ollakseen hyvä kirjailija."

Mies kertoo ajatuksistaan koskettavasti, jopa lapsekkain lausein, niin että hyväksikäyttäjänä häntä on vaikea tuomita, vaan on jotenkin pakko sympata. Tai sitten hän on kertakaikkiaan niin röyhkeä, että ovelasti saa lukijan tekstillään näin tuntemaan? Kirjalliset viittaukset ja tutut nimet kannustavat lukijaa eteenpäin - siis mitä Rimminen sanoi? - ja pienistä arjen tapauksista muodostuu karunpuoleinen mutta tyylikkäästi laadittu kertomus, jota vino huumori siivittää.

"Usein tuntui siltä, että isä ja äiti olivat hankkineet minut vain jotta voisivat elää lapsuutensa uudestaan, vaikkei sieltä tuntunut löytyvän heille mieluisaa perhettä toisellakaan kerralla."

Lopussa kirja muuttuu arjen kuvauksesta mielikuvitteluksi, jossa keksityt henkilöt toimivat tosimaailmassa tai toisinpäin: ikään kuin kirjailijan olisi ollut vaikea keksiä enää kirjoitettavaa, kuten kertojan tilanteessa olikin asian laita. Tai ehkä hyppäys fiktiolla iloitteluun kuvaa tämän omaa muutosta, kirjailijapolun löytämistä, sormiharjoittelua luovan uran aluksi - odotusten vastaisuutta (ehkä tämä on sitä röyhkeää)? Lukijaa muutos hieman hämmentää, vaikka kirjan kanssa viihtyisikin. Toisaalta muutos on hyvin luonteva, kun mietitään miehen vankkaa haavetta kirjailijuudesta.

"Yksin oli helppo kuvitella lennokkaita keskusteluja ja pohtia kaikenlaisia mutkikkaitakin asioita, kun niitä ei tarvinnut ajatellut sanoilla vaan ne olivat mielessä sellaisina kuin ne olivat. Keskustelussa jäin usein vain miettimään, että miltähän tämä ajatus kuulostaa ääneen sanottuna, enkä tullut lopulta sanoneeksi mitään."

Tämäntyyppisestä, vahvasti kantaa ottavaan vaativasta kirjasta on vaikea erottaa aihe ja kirjallinen suoritus toisistaan: kumpaan keskittyisin, ja onko sillä väliä? Kirja on ajankohtainen, ajatuksia herättävä, tarpeellinen ja helppolukuinen, joten se on myös taitavasti tehty. Kirjoittaja osuu varmasti monen hermoon, ja onnistuu tekemään sen puhkiselittämättä, vain näyttämällä. Työelämän muutoksesta - kuten työpaikkojen väheneminen ja pätkittyminen - ja ihmiselämän oikeutuksesta uudessa tilanteessa on vielä puhuttu kovin vähän, ja sille keskustelulle on selvästi tarvetta. Viestin terävyyden kannalta on hyvä, että aihe on niin selkeästi rajattu, eikä esikoiskirjailija yritä yli, mutta näyttää taitonsa ja tyylinsä. Toivottavasti kirjaa luetaan ahkerasti ja ajatuksella virastoissa ja nurkkahuoneissa, se saattaa avata silmiä myös todellisuudelle, joka itselle on vieras. Ja sehän ei ole koskaan pahasta.

Kenelle: Päättäjille, virkahenkilöille, työssään nikertyville, sen puutteesta kärsiville tai sellaisia tunteville, hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuutta miettiville.

Muualla: Teos kohosi Opus Ekan kirjavuoden kirkkaimpaan kärkeen. Hieno, tärkeä romaani jonka on ollut aikakin tulla kirjoitetuksi, sanoo Suketus.

Ossi Nyman: Röyhkeys. Teos 2017. Ulkoasu Sanna-Reeta Meilahti.

Aloin lukea Osumaa ja sen johdannoksi luulemaani osuutta lokoisasti odottellen, milloin päästään asiaan eli varsinaiseen tarinaan. Kesti hetken, ennen kuin tajusin, että lukemani on juuri se: Sarvilinna ei etene tapahtumien, vaan henkilöidensä hetkien, aistimusten ja tunnelmien kautta.

Kiinnostavaa ja koukuttavaa lukijan haastamista - piti terästää katsetta ja alkaa miettiä lauseita tältä pohjalta. Kyllä, niistä koostuu tarina, mutta ei perinteisen romaanin tapaan. Jotkut osat tekstistä voisivat olla runoa - runon salakuljetusta jälleen? - osa proosaa, osa näiden yhdistelmää.

Kirjan lukeminen kiehtoo, kuin palapeliä ratkoisi. Mikä pala kuuluu mihinkin asiaan ja kenen tarinaan? Missä on lisää sinistä taivasta?

Meillä on Anders, Mona, Jakob, valoisa Isbah sekä muutama muu. Anders osti Berliinistä taulun "ja sillä taululla yritti saada ja luuli saaneensa Monan ja kaiken mitä ei ollut vielä saanut." Anders on alfauros, Mona on lyyrinen, sanoo tarina. Alfauroksesta, joka "rakastaa asettaan" tulee yllättäen taidekauppias, kaiken sen jälkeen, mitä hän kokee vuoristossa tovereidensa kanssa. On sotatarinaa, on rakkaustarinaa - monta. Jakobilla on jopa monta perhettä.

Kirja ei ole vaikea, mutta vaatii enemmän keskittymistä kuin normijuonellinen tarina. Sarvilinna itse kehotti kirjamessuilla lukemaan sitä kaikessa rauhassa - nyt ymmärrän, miksi. Itse asiassa, kirjassa on selvä lukuohje. Mutta sen löytäköön jokainen itse.

Pidin paljon raikkaasta otteesta, jota kirjailija esitteli jo esikoisessaan, kirjassa Kateissa. Se ei muistuta tätä toisinkoista, vaan on tuoreen tekstinteon osoitus omalla tavallaan, Osumaa vaivattomammalla lukijaa ajatellen. Sarvilinna on taitava, varmaotteinen kirjoittaja, jota kannattaa seurata jatkossakin. Kannen hämmästyttävä kuva on muuten kuvattu Ateneumin graniittiportaista.

Kenelle: Uuden proosan ystäville, perusjuonellisiin vaihtelua etsivälle, pysähtymään pystyvälle.

Muualla: Myös Pihakuiskaajan puutarhassa koottiin palasia yhteen.

Roope Sarvilinna: Osuma. Tammi 2017. Kansi ja sen valokuva: Markko Taina.

Pikapäivitys jännästä päivästä: kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiksi nostettiin seuraavat:

Hauru, Hanna: Jääkansi (Like)
Hurme, Juha: Niemi (Teos)
Liimatta, Tommi: Autarktis (Like)
Liukkonen, Miki: O (WSOY)
Sandu, Cristina: Valas nimeltä Goliat (Otava)
Yli-Juonikas, Jaakko: Jatkosota-extra (Siltala)

Kiitän raatia rohkeista valinnoista ja uudistusmielestä, vaikka tietysti monen loistavan kirjan poisjäänti harmittaa. Mutta perinteiset suosikit on tällä kertaa listalta jätetty määrätietoisesti pois, mikä toivottavasti nostaa tuntemattomiempien kirjojen ja kirjailijoiden lukijamääriä. Ja luo kuvaa kotimaisen kirjallisuuden kehittymisestä ja sen modernimmasta puolesta, joka tuppaa jäämään syrjään isommalta huomiolta. Perusteluissa mainittiin kirjallisuuden kokeellisuus; kirjoja lukematta on vaikea sanoa, miten kokeellisia valitut ehdokkaat ovat.

Olen lukenut kirjoista kokonaan toistaiseksi vain yhden, mutta se olikin huippuhyvä. Miki Liukkosen O ei ole helppolukuinen, mutta palkitsee ja riemastuttaa.

Juha Hurmetta ihailen suuresti, ja odotan Niemi-kirjan jatkavan Nyljettyjen ajatuksien komeaa kulttuurista katsausta ja rajatonta ajatusten lentoa. Kirja odottaa yöpöydällä nipin napin aloitettuna. Nyt kirin sen kanssa.

Hanna Haurun Jääkannesta olen kuullut hyvää - kirjailijaa on verrattu Aki Ollikaiseen (Nälkävuosi,Musta satu), joten varmasti luen, kunhan saan kirjan käsiini. Kovat odotukset!

Cristina Sandun kirja minulla oli, mutten saanut luettua, lahjoitin pois. Samoin kävi Jaakko Yli-Juonikkaan edelliselle kirjalle, Neuromaanille, jonka alaviitteisiin jumiuduin. Joten Jatkosota-extran todennäköisesti jätän suosiolla väliin. Samoin Tommi Liimatan, jonka aiempia olen muutaman lukenut, mutta niiden huumori ei uponnut kaltaiseeni lukijaan. Laskin ne mielessäni "nuorten miesten kirjoihin", mutta ei hätäillä leimaamaan: tätä uutta en tunne enkä tiedä mitään sen tyylistä tai siitä, kenelle kirja parhaiten sopisi. Ehkä kuitenkin pitää tutkia sitä tarkemmin...

Ja seuraavaksi jännittämään voittajaa. Elisabet Rehn julkistaa valintansa 29.11.

Muistatte ehkä keväällä kertomani kampanjan IKIOMA-ensikirjoista näkövammaisille vauvoille?

Postaukseni siitä on blogini luetuin ikinä, yli 5 000 katselukerrallaan, ja se tuotti osaltaan myös tulosta. Helsingin Kannelmäessä kerättiin rahaa ja käsiä niin, että käsityöryhmä paikallisten aktiivien Sirpa Hanskin ja Maria Blomqvistin johdolla sai mahdollisuuden toteuttaa IKIOMA-kirjoja yhteensä 17 kpl. Ne ovat nyt valmiit ja juhlallisesti luovutettu 7.11.2017 Kantsun Olohuoneella (ks. fb) valtakunnallisen hankkeen käynnistäjälle oululaiselle Vuokko Keräselle.

Vuokko hoitaa kirjojen jakelun varsinaisille lukijoille. Kuvassa Maria, käsityöammattilainen, jonka ansiosta kirjat saatiin tehtyä ammattimaisesti, Vuokon vasemmalla ja hankeidean Kantsuun tuonut Sirpa oikealla puolella. Kaikki olivat luovutustilaisuudessa iloisia ja onnellisia - ja syystä ylpeitä: niin hienoja tuloksia hanke tuotti.

Mukana olivat paikallisista yrityksistä K-market Kannelmäki (Sitratori), Kannelmäen Keskusapteekki sekä Malmin SpecSavers. Lisäksi rahoitukseen osallistui useita yksityisiä lahjoittajia. Lasten Keskus tuki hanketta kirjalahjoin, joita käytettiin paikallisten aktivointiin.

Heille kaikille suuri kiitos erään unelman mahdollistamisesta! Luovutustilaisuudessa Vuokko kertoi todenneensa hankkeen edetessä, että unelmista todella voi tulla totta. Myös yksi Kantsun käsityöläisten unelma tuli toteutettua: "Paras hanke ikinä."

Ja kaikki me mukana puuhanneet pyyhimme roskia silmistämme, niin lämmin ja liikuttava yhteisyyden ja yhdessä tekemisen tunnelma oli, ja mieli hyvä pieniä näkövammaisia ajatellen. Apua tarvitsevien ajattelu tuppaa usein meillä ihmisillä jäämään ohivilahtavan säälin ja henkisen myötätunnon asteelle, mutta nyt on oikeasti jotain konkreettista tehty yhden ryhmän hyvinvoinnin eteen. Tästä olen erityisen ylpeä, ja tietysti Kantsun käsityöläisten timanttisesta ryhmästä - itse en osaa tehdä mitään näppärää, joten osuuteni oli huudella kannustusta ja kerätä varoja.

Kirjojen teko nimittäin vaatii osaamista. Pienelle lapselle annettavan tuotteen on oltava ehdottoman turvallinen ja tietysti pestävä. Vuokon tarkkoja ohjeita seurattiin kirjan erilaisten sivujen teossa, "sinne päin" ei kelvannut. Lopullisen laadun varmistaa Vuokko itse, joka tarkistaa kirjat ennen jakelua. Hän yksi maan parhaita aiheen asiantuntijoita ja varmasti sitoutunein vapaaehtoistyön tekijä ja edistäjä, jolla on vuosien kokemus koskettelukirjojen teosta Celian kirjastoon.

Lasten vanhemmilta Vuokko saa jatkuvasti palautetta: kirjat ovat odotettuja ja toivottuja, ja niistä ollaan kiitollisia. Ne osaltaan tasoittavat pienten tietä, joka on jo alkuunsa monenlaisia epätavanomaisia haasteita täynnä, ja antavat apua vanhemmille näkövammaisen lapsen kasvattamiseen.

Mainitsin aiemmassa jutussa Mintun, joka havahdutti Vuokon alle kaksivuotiaiden näkövammaisten tilanteeseen: he eivät voi lainata Celian koskettelukirjoja eivätkä tavalliset koskettelukirjat ole heidän tarpeisiinsa sopivia. Minttu näkyy kuvassa Vuokon vierellä julisteessa; lisätietoa hänestä, lapsista ja hankkeesta löytyy IKIOMA ensikirja -facebook-sivulta.

Suomi100-juhlavuonna kirjan saavat lapset saavat myös sinivalkoiset villasukat, joita samat käsityöryhmät ovat tehneet.

Toiveena on, että IKIOMA-hanke kestää juhlavuotta pidempään - jatkuvasti, niin että jokainen Suomessa näkövammaisena syntyvä lapsi saisi automaattisesti oman kirjan. Ryhmiä toimii ympäri maata jo useita, ja Vuokko on aloittanut ryhmänvetäjien koulutuksen. Kiinnostuneet käsityöläiset ja käsityöryhmät, ottakaa häneen yhteyttä! Yhteystiedot: vuokko@touchtale.com, puh. 0400 726178.

Rahoitusta on järjestynyt eri lähteistä, yllättävistäkin: Apu-lehti lahjoitti Aputonnin eli tuhat euroa IKIOMA-ensikirjan valtakunnalliseen hankkeeseen. Aputonnin saajan valitsee raati, johon kuuluvat mm. Mikko Kuustonen, Katri-Helena ja Sanna Kiiski. Kiitos raadille ja Apu-lehdelle!

Seurailemme hankkeen etenemistä ja palautetta sekä toivomme paljon aktiiveja siihen mukaan. Kantsun osalta hanke on valmis, ja ensi vuonna tapahtuu muuta - myös asukastila todennäköisesti vaihtuu, mikä tuo omat haasteensa. Mutta ennen niitä käytetään hetki juhlaan ja kakunsyöntiin, teeman mukaisena versiona (kakun teki Sirpa Hanski).

Murakamin uutuuskäännös on helppo tapaus: tarina on selkeä, suorastaan yksinkertainen verrattuna muihin häneltä lukemiini. Mutta tyyli on tunnistettava, japanilaisuus vahvasti läsnä ja nuoren miehen kasvukertomus koskettava ja kauniisti kuvattu.

"Punastuin hieman. En ollut punastunut kenenkään nähden pitkään aikaan."

Simppeliys sai selityksensä, kun huomasin, että alunperin kirja on julkaistu jo 1992! Eli Norwegian Woodin jälkeen, mutta ennen Sputnik, rakastettuani tai Kafkaa rannalla. Suomennosjärjestykset ovat aina jännittäviä... vieläkin taitaa olla joitakin Murakameja hänen uransa varrelta kääntämättä.

Hajime on yksinäinen poika, ainoa lapsi, mikä määrittää hänet vahvasti myös hänen omassa mielessään. Lapsuuden ystävystymiset ja myöhemmin naissuhteet saavat suuren painoarvon. Ensimmäinen todellinen ystävä on Shimamoto, naapurin tyttö, jonka kanssa poika luki kirjoja ja kuunteli musiikkia. Kuten on tapana käydä, myös nyt käy niin, että lapsuudenystävä katoaa elämästä sen edetessä. Nuori mies on toimelias ja työteliäs eikä nirsoile töiden suhteen. Hän ei pidä koulunkäynnistä, mutta haluaa pois vanhempiensa luota, omaan elämään ja opiskelemaan. Hän ei edes kyseenalaista yliopistovaihtoehtoa, vaan on itsestään selvää jatkaa opintojen kautta töihin.

"Ajattelin, että mistä tahansa asiasta voi löytää jotain mielekästä, jos antaa sille kaikkensa."

Nuorta romantiikkaa - siitä saamme nauttia. Tyttöystävää ei aina tarvinnut rakastaa, kokemus oli tärkeämpi. Kaikki on vielä edessä!

"Luultavasti me molemmat tiesimme olevamme epätäydellisiä olentoja ja tunsimme, että meitä lähestyi jokin uusi, elämän mukanaan tuoma asia, joka täydentäisi epätäydellisyytemme. Seisoimme molemmat sen uuden asian porteilla."

Myöhemmin Hajimotosta tulee aviomies, isä ja liikemies. Hän avaa ravintolan, pian useampia. Ja on taitava, menestyy.

"Mutta luullakseni voi sanoa, että elin pääosin onnellista elämää. En ollut mihinkään asiaan elämässäni erityisen tyytymätön."

Yllättäen hän tapaa jälleen Shimamoton. Ja se muuttaa kaiken, tai ainakin monta asiaa. Jatkaako entisellään vai seuratako sydäntään? Seuraava sitaatti ei liity tähän, vaan Hajimen ajatteluun ihastumisesta.

"Minusta tuntui samalta kuin ihmisestä, joka panee ensimmäistä kertaa elämässään silmälasit päähänsä: en tiennyt, mikä on lähellä ja mikä kaukana. Kaukaiset asiat näyttivät olevan käsieni ulottuvilla, ja utuiset asiat tuntuivat kirkkailta."

Murakamin varmalla ja tutulla tyylillä tehty tarina on nopea lukea ja helppo nauttia. Minulla on aina sama tunne kirjailijaa lukiessa: olisinpa 30 vuotta nuorempi, olisin haltioissani näistä lauseista ja oivalluksista! Toki kirja on hyvä ja laadukas vanhemmallekin lukijalle, vaikkei yhtä sydämeenkäypä kuin se nuorena lukijana olisi ollut. Kirja on kuin satu, onhan kyseessä hyväosainen ja fiksu nuori mies kuin prinssi ikään, ja saduissa on tietysti aina opetus. Olipa kerran ja sen pituinen se - lällyn puolelle heilahtaa, on myönnettävä näin jälkikäteen ajatellen, vaikka teoksen ahmaisten luin. Kirjan nimi on kaunis, kuten kielikin, kiitos kirjailijan ja suomentajan.

Kenelle: Japanilaisuudesta kiinnostuneelle, romantiikkaa ja satumaista rakkaustarinaa kaipaavalle, kauniin kielen ystävälle.

Muualla: Kirjapolkuni-Bleuelle Murakami on hunajaa.

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen. Tammi 2017. (South of the border, west of the sun, 1992). Suomennos Juha Mylläri.

Tuomas Vimma: Vasen ranta

Turun kirjamessut, osa 1/2

Turun kirjamessut, osa 2/2

Kotimaisia uutuuksia: Paula Havaste, Tiina Raevaara, Antti Tuomainen

Ulkomaisia uutuustrillereitä

Margaret Atwood: Orjattaresi

Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta

Helsingin kirjamessut - näitä aion nähdä

Antti Heikkinen: Mummo

Rosa Liksom: Everstinna. Kirjamessujen lukupiiri.

Helsingin kirjamessut 2017, osa 1, to ja pe

Dan Brown: Alku ja kirjailijan Suomen-vierailu

Maria Peura: Tunkeilijat

Helsingin kirjamessut 2017, osa 2/2

Eka Kurniawan: Kauneus on kirous

Ossi Nyman: Röyhkeys

Roope Sarvilinna: Osuma

Yllättävät Finlandia-ehdokkaat

Suomi100: IKIOMA-ensikirjat Kantsussa valmiit!

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen