Nykyään Tanskassa asuva kirjailija on koonnut lapsuuden kokemuksiaan Turusta hienoon muotoon kirjaksi. Asun lähiössä, joten en peukuta romaanin nimen lähiöromaani-lisäystä. Aika on jo osin muuttunut siitä, kun lähiöt keksittiin. Nykyään mietitään, voisiko sanan vaihtaa vaikka esikaupungiksi - ja yhä kiihtyvän kaupungistumisen myötä varmasti näin käy, tai tulee jokin muu termi, kuten kaupunkikeskus. Kaupunkien kasvaessa keskuksia nousee pakosti lisää, yksi ja sama ei enää riitä.Mutta kaupunkikehityksestä kirjaan, joka on raikas ja pelottava. Hanna kertoo tarinaansa alusta asti, eli TYKSin synnytysosastolta, jossa hänen äitinsä saa kolmannen lapsensa. Lapsi oli sotkeutua toiselle äidille heti alkuunsa. Ehkä lähiötarina olisi jäänyt kirjoittamatta, jos äiti ei olisi huomannut ja taistellut vauvansa takaisin.
Mikä on merkittävää jatkon kannalta. Meillä on todiste siitä, että äiti halusi tytön. Mitä myöhemmissä vaiheissa on vaikeaa muistaa. Hyvin vaikeaa, ja sydäntä puristaa Hannan puolesta. Isä on luotettava, Valmetin tehtaantyöläinen, ja hänelle tyttö on kuin uusi tähti taivaalla tai jotain vielä parempaa. Sen tyttö aistii jo taaperona.
"Isä harrasti penkkiurheilua. Se on sellaista, että istutaan ja puhutaan televisiolle. Isä oli taitava istumaan. Se opetti penkkiurheilun äidillekin, mutta äiti katsoi vain rytmistä voimistelua ja taitoluistelua ja kuviokelluntaa. Muut ajat äiti istui kirjan kanssa. Joskus se istui ilman kirjaa ja tuijotti seinää. Silloin isä kysyi, näkyykö siellä jotain kiinnostavaa. Lomalla isä piti hyttyshatttua ja Shelliltä ostettuja aurinkolaseja."
Äiti on kuitenkin arjen johtaja ja perheen ilmapiirin luoja. Eikä äidillä ole kaikki hyvin. Vaikka saamme lukea herkullisia kuvauksia "lähiömutsin" arjesta, jotka osoittavat hänen olleen hyvinkin tehtäviensä tasalla. Äidin kymmenen käskyä ovat tärkeämmät kuin Jumalan, koska "jos äidin käskyjä rikkoi, sai tukkapöllyä. Jos Jumalan käskyjä rikkoi, ei tapahtunut mitään."
Kirja on täynnä riemukkaita, sydämeenkäyviä tarinoita perheen elämästä. Kuinka ainoa arvokas kohde kotona olivat Oiva Toikan lasilinnut. Kuinka hankittiin kesämökki. Kuinka isä sairastuu syöpään. Kuinka täti menetti sänkykamarisilmänsä. Kuinka päiväkodissa vieraili taiteilija.
"Pernossa ei ollut koskaan ennen nähty taiteilijaa. Torikan muijaa kutsuttiin joskus sellaiseksi, koska se tanssi alastomana autotiellä ja tunki risuja pimppiinsä, mutta oikeasti se oli vain hullu. Ruokasalissa meille selitettiin alentuvasti: - Tämä on taiteilijan nurkkaus. Taiteilijaa ei saa häiritä. Ne, jotka eivät osaa käyttäytyä tai alkavat riehua - tässä kohdin kaikki katsoivat Villeen, joka vääntelehti epämukavasti hiiri navassaan - saavat porttikiellon ruokasaliin. Säännöt olivat turhia, koska kaikki halusivat luonnostaan pysytellä kaukana taitelijasta. Paitsi minä ja Mitra, joka oli ryhtynyt taas hengittämään nenän kautta ja väitti, että taiteilijasta lähtevä haju oli samanlainen kuin niiden olohuoneen matossa."
Kun Hanna aloitti koulun, hänelle aukeni uusi maailma.
"Keltaiselta kioskilta sai hakea ilmaisen lukujärjestyksen, jossa mainostettiin Aakkoset-karkkeja. Lukujärjestyksen kääntöpuolella oli sarakkeita ystävien nimille ja puhelinnumeroille. Pansion koulussa oli pulpetti minua varten. Se tuntui uskomattomalta. Mutta keitä olivat nämä muut lapset? Miksi he olivat niin laihoja ja kauniita? Miksi he tuoksuivat Omo Colorilta?"
Kehitystarina alakoululaisesta teiniksi jatkuu, bileineen kaikkineen. Turkua tunteville on mukana mukavaa paikallisväriä, nuorison hengailupaikoista Svenska Teaternin rappusilla ja muualta.
"Jonny oli kertonut, että Aurajoesta oli vaikea päästä ylös. Kiviseinässä ei ollut tikkaita. Kuulemma paras paikka pudota oli Tuomiokirkonpuisto. Niillä kohdin oli portaat molemmin puolin jokea."
Tarina naurattaa, mutta enemmän koskettaa, ja se on kerrottu tavalla, jossa on jotain uutta. Viihdyttävän vetävän tekstin joukossa on hätkähdyttäviä pistoja, joita ei voi nostaa esimerkeiksi; yksinään ne olisivat liikaa. Tarina kaivautuu ihon alle ja iskee hermoon asti. Vaikken ole lähiölapsi, tunnistan monia asioita, ehkä eniten tytön dissaamisen ja puhumattomuuden kulttuurin. Erinomainen esikoisromaani. Kansi on ironisen kamala, olivathan paikkakuntaviirit joskus hienointa, mitä koululainen saattoi seinälleen laittaa, Suosikin julisteiden lisäksi tietysti. (Tosin sijoittaisin tuon 70-luvulle, tarina on vuosikymmenen uudempi.)
Jos olisin nuori, sanoisin tykänneeni kirjasta ihan sikana. Nyt sanon, että lukukokemus on antoisa ja herättävä, ja siitä iso kiitos kirjailijalle. Tätä tarvittiin paitsi tarinana myös piristämään vuoden 2018 tähän asti laimeahkoa esikoisromaanitarjontaa.
Kenelle: Raikkaan uuden suomalaisen proosan ystäville, kehitystarinoita keräävälle, köyhyyden vaikutuksia miettivälle, eriarvoisuutta ymmärtävään pyrkiville, todellisuutta pelkäämättömille, yhteiskunnan päättäjille.
Muualla: Omppu putosi Vallinkosken lähiöahdistukseen Reader why did I marry him -blogissaan.
Noora Vallinkoski: Perno Mega City. Atena 2018. Kustantajan lukukappale.