Mari Manninen on asunut ja työskennellyt toimittajana useita vuosia Kiinassa. Maassa vallitsi yhden lapsen politiikka vuosina 1980-2015, ja siihen Manninen pureutuu tietokirjassaan, jonka Jörn Donner valitsi vuoden 2016 Tieto-Finlandia-voittajaksi.On ällistyttävää ja suorastaan käsittämätöntä, miten lähes puolentoista miljardin hengen kansaa pystytään hallitsemaan niin tarkalla tasolla kuin kirja kertoo. Kiinalaisten perinteinen auktoriteettiusko, yhteiskunnan hierarkkisuus ja mitä ilmeisimmin, myös ponteva ja paneutunut organisointi tekivät mahdolliseksi perheiden yksityiselämän intiimeimpiin asioihin puuttumisen viranonmaisten taholta vuosikymmenien ajan.
Perheen perustamista säädeltiin, ehkäisykeinoja (ja siinä sivussa petipuuhien tiheyttä) vahdittiin, jopa naisten kuukautisrytmiä seurattiin haukankatsein, jotta ilman virallista lupaa ei lapsia pääsisi alulle. Tarkoitus oli hyvä: tehdään lapsia vain sen verran kuin maa pystyy kohtuudella elättämään. Luvattoman lapsen ja hänen perheensä taival tehtiin hankalaksi tai mahdottomaksi monenlaisin rangaistuksin, joista tärkein oli virallisen henkilöllisyyden epääminen. Ilman papereita ei päässyt kouluun, ei edes junaan, ja perhe saattoi joutua luopumaan vähäisestäkin omaisuudestaan sakkojensa maksamiseksi.
Käytännön toteutus merkitsi monelle perheelle käsittämättömiä kärsimyksiä, johti salailuun ja mikä pahinta, suuren tyttövauvojen joukon kummalliseen katoamiseen. Poikalapsi oli toivottu, sillä perinteen mukaan poika hoitaa vanhat vanhempansa aikanaan, mutta tytöt olivat ongelma. Ultraäänitutkimukset mahdollistivat sukupuolen selvittämisen raskausaikana, mikä johti terveiden tyttösikiöiden abortointeihin ja syntymään päässeiden vauvojen tappamiseen. Abortteihin pakotettiin jopa yhdeksännellä kuulla olevia äitejä, jos tämä ei luvattoman raskautensa kanssa onnistunut piiloutumaan maaseudulle, kuten osa teki. Varakkaammat saattoivat maksaa sakkonsa ja/tai lahjoa viranomaiset lapsiluvan saadakseen.
Mannisen kirja on tiivis, aiheeltaan tiukasti rajattu ja palasteltu lyhyisiin lukuihin. Toimittajan taidoilla se on kirjoitettu selkeästi ja ymmärrettävästi, reportaasimuotoon, joten sitä on helppo lukea - jos aihetta ei oteta huomioon. Teos perustuu haastatteluihin ja tositarinoihin, mikä tekee siitä erityisen toden ja koskettavan. Nyt ei puhuta teoriatasosta, vaan käytännöstä. Kirja on oikeastaan matkakirja, kirjailijan omine huomioineen ja kommentteineen kiinalaisesta arjesta. Se sisältää myös kuvaliitteen.
Selkeä, kansantajuinen ja koskettava kuvaus yhdestä maailmamme omituisimmasta, miljardeihin ihmisiin vaikuttaneesta jättimäisestä yhteiskunnallisesta "ihmiskokeesta". Jonka tuloksista Manninen esittää surullista faktaa: oliko kaikki tuon kärsimyksen arvoista?
"Liikuttava ja riipaiseva", sanoi Donner. Eipä juuri lisättävää.
Kenelle: Maailmaa ymmärtämään yrittäville. Kiinaan tutustuville. Ihmisistä ja perheistä kiinnostuneille. Silmiä avaavaa etsivälle.
Muualla: Lukemisen arvoinen teos, kaikille, sanoo Pieni kirjasto. Hemuli pitää kirjan ehdottomana vahvuutena sitä, että se kertoo tavallisten ihmisten tarinoita. Lukija tulee taas vähän viisaammaksi, arvioi Tuulin viemää. Kirjat kertovat -blogi ei pystynyt lukemaan liikuttumatta, vaikka lasten tekemisestä puhuminen hankkimisen sijaan mietitytti. Lukutoukka-Krista sanoo kirjan kertovan aiheesta ainutlaatuisella tavalla. Antaa valtavan määrän tietoa kiinalaisen yhteiskunnan synkimmistä puolista, sanoo Kirjasähkökäyrä.
Mari Manninen: Yhden lapsen kansa. Atena 2016.
Mannisen Peking-blogi
Helmet-haaste 2017 kohta 11: Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja.